Sumuaivo saa yllätysvieraita

Viikon toisen työpäivän aamu lähti mukavasti käyntiin: lapsi heräsi itsekseen kirkkaan kasvivaloni avittamana, tepsutteli myrtsinä mutta vapaaehtoisesti olkkariin, talutin kädestä aamutoimiin, vaihdettiin neniä, pestiin ja puettiin ihan huomaamatta ja huutamatta. (Joskus jos oikein monen kanssa vaihtaa, on kova räknääminen että lopulta saa omansa takaisin.) Matkalla nähtiin upea cheddarin värinen kuu ja ihmeelliset keskustan valojen ja pakkaslumikiteiden synnyttämät valerevontulet.

Tilaamani laitehuolto saapui viimein kaksi päivää odoteltuani - ja tietenkin täytenä yllätyksenä minulle. Ei ollut mitään käsitystä miksi joku vieras tulee työkalupakin kanssa minua kysymään. Sama juttu toisenkin ihmisen kanssa, jonka vierailusta olin sopinut. Monenlaista säätöä ja ihmettelyä on uusien ohjelmien ja toimintatapojen kanssa. Niistä ja omastakin tilanteestani kävin rohkaisevia terapiakeskusteluja työkaverin kanssa. Oli luksusta päivän lopuksi tehdä töitä ohjelmalla, jossa on kysy neuvoa -nappi. Kuin napista painamalla kuvaruudun alareunaan ilmestyy ystävällinen ja selkeäsanainen henkilö valokuvan kera valmiina auttamaan. Ja vastaus todella tulee ihan saman tien. Pus. Vaikka vastaus tällä kertaa oli ettei ohjelmalla voi tehdä sitä mitä halusin, silti pus. Tällaisessa maailmassa minä haluaisin elää.

Yhä useammin tulee ajateltua työn mielekkyyttä. Onko työstäni kenellekään mitään hyötyä. Minullehan siitä on se hyöty että saan pienen palkan jolla elätän perheeni ja toteutan pieniä haaveitani, mutta haluaisin että työni olisi muullakin tavalla tärkeää. Jos ulkoiluttaisin vanhusta tai hoitaisin sairasta, sillä olisi merkitystä. Jostain syystä useimmista hommista, joilla on merkitystä, maksetaan tosi vähän. Ne ovat usein myös henkisesti ja/tai fyysisesti niin raskaita ettei minusta olisi niihin. Ehkä nämä pohdinnat liittyvät enemmän ikään kuin masennukseen.

Jo kahden aikaan iltapäivästä olin tosi väsynyt enkä pystynyt tarttumaan uuteen hommaan. Kirkkaana tuli mopoauton kuva mieleen. Tosin iltapäiväväsymystä on ollut vuosikaudet. Siinä on osuutensa myös sisäilmalla.

Kotona ilta hujahti nopeasti vaikka ruoka odottikin taas valmiina. Ja jälkiruoka. Kelkkailimme sen verran kuin tarkenimme. Pääsimme tavoitteeseen: hiljaisuus ja pennut petissä klo 21. Jospa vain uni tulisi omaankin simmuun. Yksi päivä pitäisi vielä sinnitellä, ja kaksi palaveria. Huomenna on meikäläisen perjantai ja siemenkirje on postissa matkalla meille päin!