Sulatin molemmat pakastimet, kun oli sopiva pakkanen. Ruukutin verenpisaran pistokkaat. Vaihdoin mullat kahteen viimekesäiseen. Toisen ruukusta löysin pari kastematoa ja jonkun tunnistamattoman sirkkalehtivaiheessa olevan kasvin. Kaikkihan ne saavat jäädä meille asumaan talveksi, en minä niitä pihalle pakkaseenkaan voi viskata.
Pesin autotallista kaivamiani ruukkuja, tarjoilin koululaisille välipalan, naputtelin vaatteita myytäväksi nettiin. Minunhan pitäisi ulkoilla ja nauttia auringonvalosta, hö. Päivässä ehtii kovin vähän, varsinkin jos siitä on herätessä jo puolet mennyt. Mutta koetan kovasti olla tuntematta huonoa omaatuntoa sisäilemisestäni. Mieli on aikaansaaduista sisäpuuhista hyvä, ja hyvillä mielin tekeminenhän oli pääasia. Ehdin minä kai sinne lenkille kevväämmälläkin.
Tänään olen erityisen kiitollinen välittävistä aikuisista. Koululainen kertoi hukanneensa aamulla koulumatkalla hanskansa, jääneensä etsimään sitä ja melkein myöhästyneensä koulusta. Pakkasta oli 16 astetta. Naapuri pysähtyi, antoi omat hanskansa lainaksi ja kyyditsi lapsen kouluun. On liikuttavaa kun ihminen omista kiireistään huolimatta huomaa, välittää ja auttaa.
Jostain syystä huomaavaisuus, fiksuus ja ystävällisyys eivät ole oletusarvoja vaan yllätyksiä, vaikka muistan koko elämäni ajalta vain kolme ikävää ihmistä. Haluaisin kasvattaa lapseni niin, että he olettaisivat ihmisen olevan hyvä. Ilman että ovat kuitenkaan sinisilmäisiä höynäytettäviä.
Ihminen on myös hirveän pelottava. Nuorena kun ajelin usein aamuöisin tansseista kotiin ja mutkissa auton valot osoittivat hetken ajan metsään, minua pelotti. En koskaan pelännyt näkeväni siellä petoja, kummituksia tai mörköjä. Pelkäsin näkeväni ihmisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti