Mitä kummaa näenkään? Taivaan sinen ja auringon pilkahduksen. Tuntuu ihmeelliseltä! Jäin pitkäksi aikaa tuijottamaan ikkunasta ulos kuin en olisi ikinä moista sääilmiötä nähnyt. Ja ihana ihana sädehtivä pakkaslumi valaisee maiseman ja sielun ja suojaa arat puutarhakasvit lämpimän peiton alle. Voi miten olenkaan odottanut lunta. Viime viikkojen aikana olen tullut siihen tulokseen että meidän on muutettava. Joko Lappiin, missä vielä on lunta talvisin, tai sitten sellaiseen osaan Afrikkaa, missä kaamosta ei ole ja perheeni aikakäsitys on sovinnossa yhteiskunnan kanssa.
Kellokorttikin itkee jo ennestään ja taas kertyi pari tuntia lisää miinusta psykologin penkillä istuessa. Harvoin missään menee aika niin nopeasti. Voisin varmaan jauhaa asioistani koko päivän ilman että pylly puutuisi. Valitin etten enää muista mitä piti tehdä, en osaa tätä toipumishommaa. Psykologi antoi rautalangasta väännettyjä ohjeita ja lupasi lähettää lisää tietoisen läsnäolon harjoituksia. Hän ei "voinut suositella" kirkasvalokuulokkeita mutta kertoi sen sijaan käyttävänsä niitä itse ja kokee saavansa saman hyödyn kuin silmien kautta nautitusta kirkasvalostakin.
Kun kannan murhetta asiasta jolle tällä hetkellä en voi tehdä mitään - esimerkiksi lapsen pitkät hoitopäivät - lisään turhaan omaa stressiäni, mikä vaikeuttaa toipumistani. Minun kannattaa muistuttaa itselleni joka kerta, että tämä asia on nyt toistaiseksi näin ja se on ok. Voin hyväksyä sen, antautua sille. Kun kerroin että isommilla lapsilla on seinällä kuvasarja jota he aamulla seuraavat tehdessään aamutoimia, psykologi kysyi voisinko tehdä itsellenikin kuvasarjan. Mikä kuva muistuttaisi minua siitä, etten murehtisi päivähoitoasiaa tai muita asioita, joita en juuri nyt voi muuttaa. Sovimme, että laitan ensimmäiseksi kuvaksi lapsen päiväkodissa piirtämän kuvan perheestämme.
Kun koen jonkin asian (vaikka puheterapeutin lausunnon) negatiivisena, minun on hyvä pysähtyä tiedostamaan että jaha, nyt tuntuu pahalta. On fyysistä ja väistämätöntä että masentuneen aivot hakevat ensisijaisesti negatiivista tapaa suhtautua asioihin. Minä itse voin pysähtyä ja tietoisesti kääntää suunnan ennen kuin negatiivinen kierre lähtee liikkeelle lumivyöryn tavoin. Voin keskittyä ajattelemaan että tuskin se puheterapeutti ilkeyttään haluaa meitä kiusata. Ehkä siellä käynneistä saattaisi olla lapselle hyötyäkin. (Tässä on kyllä aika paljon työstämistä vielä.)
Kun lapset metelöivät ruokapöydässä enkä saa heitä hiljenemään, voin laittaa korvilleni mahdollisimman suuret ja kirkasväriset kuulosuojaimet. Antaa huutaa vaan. Voin syödä oman ruokani rauhassa.
Kun jaksamisessa tulee takapakkeja, ei kannata pelästyä tai pettyä. Kun en jaksakaan mennä ystävän vauvaa katsomaan vaikka olen sopinut, voin hyväksyä, että tänään jaksamiseni on tällainen. On lupa kömpiä peiton alle. Notkahdukset kuuluvat prosessiin. Niitä tulee vielä sittenkin kun koen olevani terve. Nyt olen vasta toipumassa, vielä hyvin herkässä tilassa. Tehoja on kuin mopoautossa, turha koettaa kaasutella ferrarin tavoin. Kärsivällisyyttä tarvitaan. (Sattuuko kukaan tietämään missä sitä myydään?) Mopoauton kuva siis seinälle muistuttamaan siitä että olen vasta toipilas. Voin sitten pikkuhiljaa vaihtaa kuvia aina vähän tehokkaampaan menopeliin. (Puoliso saattaa jossain vaiheessa huolestua.)
Mitä ikinä vapaina toipumispäivinäni teenkään, minun tulee tehdä se hyvillä mielin. Mitään sellaista ei tarvitse eikä pidä tehdä, mitä en voi tehdä hyvillä mielin. Suursiivouksenkin saan toki tehdä, jos se juuri silloin tuntuu hauskalta. Jos lenkille lähtö tuntuu nihkeältä, voin joko jättää lähtemättä tai keskittyneesti ja lempeästi muistuttaa itselleni että teen tämän, koska tiedän että siitä tulee hyvä olo.
Nyt on psykologikortit käytetty. Jatkoseuranta työterveyshoitajan ja -lääkärin voimin. Tipat korviin ja Paavalilta kirje Titukselle. Hyvää yötä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti