Hakkuutyömaita kuvaamassa

Ekaluokkalaisella on vaikeuksia lähteä ajoissa kouluun. Eilen olisi saletisti myöhästynyt luistinkuormansa kanssa, ellei naapuri olisi poiminut matkalta kyytiin. Lapseen ei tehoa minkäänlainen kehottaminen. Niinpä pysyttelin tänä aamuna tiukasti peiton alla napit korvissa enkä käynyt edes katsomassa. Nukahdin ja näin unta ettei hän ollut lähtenyt ollenkaan. Heräsin taas ja yritin tehdä tietoisen läsnäolon harjoituksia, mutta nukkumatti vei mennessään. Nousin viimein kymmenen jälkeen, vaan onnistuinpas ajattelemaan, että minähän olen sairauslomalla. Tottahan minä saan nukkua pitkään.

Tsuumailin tänään keväisessä valossa tirppoja pihamaalla lämpimästi pukeutuneena ja puolison saappaissa. Ne saa niin näppärästi jalkaan. Lähdin mitään ajattelematta samoilta jalansijoilta metsään ja raahasin saappaita perässäni koko reissun. Laiskuus aiheuttaa paljon ylimääräistä työtä, mutta niin aiheuttaa ahkeruuskin. Koko työurani ajan on toistunut sama kuvio: saan työtehtävän, hoidan sen posket hehkuen valmiiksi, esimies tulee sanomaan että tässä on uusi versio, ethän ehtinyt aloittaa.

Töissä on ikävä vastailla puhelimessa asiakkaiden kysymyksiin, kun ei ole hailakkaa aavistustakaan mistä puhutaan, vaikka useimmiten puhutaan putiikkimme ydinosaamisesta. Koetan antaa valheellisen vaikutelman etten ole täysin pihalla. Siihen kuluu paljon energiaa. Työhön ryhtyminen on yhä nihkeää ja raskasta, joskus ihan ylivoimaista. Sitten taas kun työtehtävä on kiinnostava, ahmaisen sen hetkessä. Usein yllä mainituin seurauksin.

Taas ärsyttää. Mihin suomalaisilta on kadonnut kylmän taju ja pukeutumisen taito? Monet aikuisetkaan eivät ymmärrä käyttää toppahousuja, villahousuja, pitkiä kalsareita, villasukkia, ei edes kunnon päähineitä ja rukkasia. Meillä kotona on käyty villasukista viikkokausien taistelu ja nyt kaikki käyttävät niitä. Ja ovat tyytyväisiä, tietenkin. Toppahousuistakin saatetaan koulussa kuulemma kuittailla että ne ovat vauvojen juttu. Voihan paleltunut pyrstö, sanon minä.

Olen saanut hämmentäviä ehdotuksia. Yksi kysyi enkö ole ajatellut hakea jatkoa osasairauspäivärahakaudelle. Hassua, sillä laki tosiaan muuttui vuodenvaihteessa: osasairauspäivärahakauden maksimipituus kasvoi 72 kelavuorokaudesta 120:een. Teoriassa voisinkin siis hakea. Toinen vielä villimpi sanoi että hae sairauseläkettä. Kun pääset eläkkeelle, voit tehdä työtä sen verran kuin haluat ja saat paremmat tulot kuin mitä nyt täydellä työajalla. Eläkkeelle! Tulee mieleen että nuo ihmiset tietävät masennuksesta ja työuupumuksesta jotain mitä minä en. No, lääkäri oli kumminkin sitä mieltä että hyvä tästä tulee, työkyky ja toimeliaisuus palautuu, muistikin vielä joskus. Koetan sentään yhä uskoa siihen.