Valoa etsimessä

Jäi epäselväksi olinko pirteämpi aikaisen nukkumaanmenon jälkeen vai en. Heräsin aamulla ilman herätystä kuudelta, seitsemältä ja vähän ennen kahdeksaa. Nousin sängystäkin ja kävin pukemassa pienokaisen. Palasin vuoteeseen tekemään läsnäoloharjoituksia ja nukuin yhtä kyytiä puoleen yhteentoista. Hups. Semmoiset 12 tuntia siitä kertyy jos vähennetään tuo aamuinen hereilläolo.

Sydäntä lämmitti kun yleensä kovin huoleton esikoinen kävi aamulla kysymässä missä keskimmäinen on. Tuli luottavainen olo että kyllä tuo pitää pienemmästään huolen. Keskimmäinen löytyi isoäidin luota.

Aurinkoinen pakkaspäivä, aivan kuin helmikuussa. Niin kirkas että sammutin muutamaksi tunniksi taimilamppuni. Ulkoilin ja kuvasin puutarhassa ja metsässä ihmeen ihanaa auringonvalon ja sinisen lumen leikkiä. Viihdytin itseäni ihmettelemällä toisen ulkoilijan jälkiä jotka loppuivat kesken polun. Koiran jäljet vain jatkuivat. Oliko hän ratsastanut koirallaan vai jatkanut matkaa lentäen? Ehkä oli vain poikennut polulta varvikkoon eikä haukankatseeni tavoittanut lumihunnun saaneita jälkiä. 

Olin tietoisesti läsnä männyn runkoa vasten varmaan vartin ja yritin kuvata joka paikkaan ripoteltuja säkenöiviä strasseja. Siihen eivät taitoni ja kalustoni aivan riittäneet, mutta sainpa edes kuvan lumikiteestä ja sen varjosta. Ikänäkö alkaa varmaan nyt tulla. Tarkan nenänpäähän tsiigailun jälkeen kestää aikansa ennen kuin näen taas kauas.

Siemenkirje tuli ja kävin saman tien sen kimppuun. Pudotin tarjolla olleesta valikoimasta suuren konvehtirasian syvennyksiin kuhunkin muutaman siemenen. Ensimmäiset niistä pitää jo pian kylvääkin. Ensi viikolla tulee uusi kirje, on siis pakko syödä viikonloppuna konvehteja.

Lapset pääsivät ensimmäisen kerran luistelemaan. Läksyjen teosta käytiin niin kova tahtojen taisto että olen aivan naatti ja valmis unten maille. Läksyt tulevat kumman epätasaisesti. Saattaa mennä monta päivää ihan ilman ja jonakin päivänä on pakerrettava tuntikausia.

Mietin miten voin olla näin tajuttoman väsynyt pitkien unien, rauhallisen kotipäivän ja ihanan ulkoilun jälkeen. Miksen rupea jo toipumaan, hemmetin mopoauto. Kärsivällisyyttä, sanoisi psykologi, masennus on ehkä alkanut jo vuosituhannen alussa. Miksi se siis häipyisikään parissa kuukaudessa. 

Se on ok. Se riittää. Ihania sanoja. Aikoinaan kuuntelin automatkoilla usein Pekka Ruuskaa. Hänellä on Tämä riittää -niminen laulu. Tosi iso yllätys etten muista sanoja, en edes aihetta. Mutta ihan riittävän hyvä biisi. Tämä sen sijaan on jotain ihan muuta. Laulu jukkasineen sai väsyneen pendelöijän hiljattain ihan mahdottoman hyvälle tuulelle.