Talvitamineet esiin

Eilen ahdistuksen häivähdykset kävivät mielessä muutamaan kertaan kun tuli mieleen että kohta on taas arki ja pitää jaksaa nousta kuudelta ja rientää ruuhkaliikenteessä kaupunkiin ja koettaa tunata jotain hapettomassa toimistossa kahdeksan tuntia ja ehtiä ajoissa hakemaan pientä päikystä oli keli mikä hyvänsä. Tänään ei ole ahdistanut. Ei ole varmaan ehtinyt. Tai sitten konkreettinen arkeen valmistautuminen on auttanut. Pesukone rouskutti koko päivän. Kävin läpi noin kolmesataa paria hanskoja, rukkasia, lapasia ja villasukkia. Jokaiselle löytyi sopivia kokoja villaisia anopin kutomasta ehtymättömästä varastosta. Piilotin ohuet pipot, hanskat ja välikausihousut. Eiväthän lapset muista aamulla katsoa paljonko pakkasta on vaan sujahtavat koulutielle niissä tamineissa mitkä käteen osuvat. 

Samalla vauhdilla vaihdoin keittiöön kesäverhon. Meillä on vain kesä-, syys- ja jouluverhot. Ja vain keittiöön. Ja vain jouluverhoissa on muutakin kuin kappa. Monesti olen pitänyt jouluverhoja kevääseen asti (niissä ei ole mitään tonttuja tai muuta ylijouluista) mutta nyt valontarpeeni on niin suuri että halusin vaihtaa. Voi aah sitä valon määrää mikä keittiöön tulvahti!

Aamiaisen ehdin laittaa, mutta kun valmistelin seuraavaa ateriaa, anoppi lehahti paikalle ja komensi minut vapaalle. Laitoin antibioottitipat korviin ja rupesin lukemaan Raamattua. Ensin yhdellä kyljellä, sitten toisella. Uusi testamentti on luettu ennen kuin kuuri loppuu. Ehdin käydä myös lenkillä ennen lounasta. Valoa on heti huikeasti enemmän kun lumi on maassa, vaikka päivä olikin pilvinen. Antaa tulla vaan lisää sitä lunta! Lapset paljastivat nurmikkoparan laskiessaan mäkeä.

Perhe pääsi illalla viimein testaamaan pukin tuomaa potkukelkkaa. Minä yritin sillä välin tietoista läsnäoloa. Taisin kyllä nukahtaa. Tieto unilääkkeen olemassaolosta on lohdullinen. Lupaan itselleni, etten enää sinnittele ja vetkuttele lääkkeen otossa, jos nukkumattia ei ala näkyä.