Äveriäs blondi tankkaa

Varasin illalla kaiken valmiiksi yöpöydälle. Aamulla tuuttasin aivoihin ensin valon, sitten tietoisen läsnäolon ilman että tarvitsi nousta sängystä. Kahdeksan jälkeen kuitenkin nousin hätistelemään perhettä jolla - yllätys - ei näyttänyt olevan kiirettä mihinkään. Täytin lintujen ruokintapaikat (uskomaton menekki siemenillä) ja hain pulkalla havukuorman naapurista. Havuista rakennetaan alppiruusulle varjo ja tuulensuoja kevättalven armottomuutta vastaan. Muuten aamupäivän ohjelmaksi riitti varsin hyvin nauttiminen kodin rauhasta.

Olen aina ollut syysihminen, syksyllä syntynytkin. Syksy usein antaa enemmän kuin lupaa (ihanat kuulaan aurinkoiset, hehkuvat syyspäivät) mutta kevät lupaa aina enemmän kuin antaa. Räntää ja takatalvea tulee niskaan joka kevät jossain vaiheessa. Ja se helkkarin kellonkääntö. Keväät ovat aina olleet raskaita ja tautisia. Pari vuotta sitten, samoihin aikoihin kun radikaalisti vähensin flunssien sairastamista, aloin muuttaa mieltäni keväästä. Valo on tullut minulle entistä rakkaammaksi ja oi voi sitä valon määrää jonka huomaan jo nyt tammikuussa. Ehkä myös taimien esikasvatus, ikkunapöydillä alati lisääntyvä elinvoimaa puhiseva vihreä, saa kevään sujumaan kevyemmin.

Jos lukija miettii millä keinoin vähensin sairastamista, pikakertaus tähän väliin: aloin ottaa 20 mikrogrammaa D3-vitamiinia sekä sinkkitabletin joka aamu. Lähes kaikessa ruuassani, leivän päälläkin, on valkosipulia. Ensimmäisten flunssaoireiden tullessa, siis jo ennen nuhaa, aloitan kiivaan suolavesihuuhtelun nenäkannulla. Se ei ole niin epämiellyttävää miltä kuulostaa. Jos on pakko niistää, niistän lyhyillä, nenäkannun käyttöohjeessa opetetuilla puhahduksilla yksi rööri kerrallaan. Kovempi paine vie pöpön poskionteloon. Jos nuha kaikesta huolimatta tulee ankarana, otan parina päivänä avaavan reseptilääkkeen ja nukun ne pari päivää. Näin tauti on äkkiä selätetty eikä jälkitauteja tähän mennessä ole tullut. Minua kannattaa uskoa; takana on yli 40 vuoden ura sitkeiden flunssien sairastajana. On nähty lääkäri poikineen ja popsittu antibioottia kaksin käsin. Vasta pari vuotta sitten kohtasin lääkärin, joka ymmärsi kertoa että röörit pääni sisällä ovat ahtaat. (Ja ahdastahan siellä tuntuu olevan muutenkin.)

Muu perhe saa saman päivittäisen D-vitamiiniannoksen (anoppi tuplana) ja on myös vähentänyt flunssan sairastamisen lähes nollaan. Ei ehkä kannattaisi hehkuttaa, mutta myöskään vatsatauteja meillä ei ole sen koommin sairastettu.

Kelan päätökset tulivat. Vaikka lääkäri ja minä olimme molemmat sitä mieltä että eihän tässä ole mitään tolkkua eikä tämä näin voi mennä, kyllä se vain meni. Kelasta saamani ohjeen mukaan hain ja sain täyden sairauspäivärahan joululomapäiviltä. Niiltä samoilta päiviltä, joilta käsittääkseni sain myös palkan. Osasairauspäivärahan saan helmikuun loppuun asti. Sen jälkeen pitäisi palata normaaliin työaikaan. Ajatus ei tunnu hyvältä, mutta voihan se jo kuukauden päästä tuntua.

Yksi vaikeimmin siedettäviä arjen asioita on ajeleminen autolla, jonka bensavalo vilkkuu. Päivärahapäätöksen tuomissa kroisosfiiliksissä riemuitsin että ähähä, nytpähän lakkaat vilkkumasta. Yritin tankata enemmän kuin tankkiin mahtuu. Rähjäsin bensapumpulle että mitäs siinä potkit, anna mennä vaan, kyllä pätäkkää piisaa. 

Maanantain ja keskiviikon välinen yö

Latasin tiistaiaamuna ensimmäisen valoannoksen korvien väliin ja lähdin naapurin kyydillä töihin. Sain hommia edistettyä, mutta iltapäivällä alkoi itsepäinen päänsärky, johon ei ibuprofeenikaan auttanut. Valolaitteen käyttöohjeessa kerrotaan, että joillekin tulee alussa päänsärkyä tai uniongelmia. Toisaalta päänsärky saattoi johtua myös työpaikan huonosta ilmasta, juomatta jääneestä nestelitrasta tai hätäpäissä hotkaistusta kelvottomasta lounaasta. Ennen kaikkea se saattoi johtua suurehkosta työperäisestä harmituksesta, jota tosin aavistuksen lievensi entisen työkaverin puhelu päivän päätteeksi. Tuntuu että olen siirtymässä vuosikausia kestäneestä Pelkään että saan potkut -vaiheesta Pelkään etten saakaan -vaiheeseen.

Kotiin päästyä sujahdin höyhensaarille. Nukkumaanmenoaikaan heräsin pesemään hampaat ja kuuntelemaan tietoisen läsnäolon mielikuvaharjoitusta: Olet hämärässä huoneessa, jossa ei ole paljon muuta kuin ovi. Se on sinun ovesi, josta voit vapaasti kulkea aina kun haluat. Tarkastele ovea hetken, minkä näköinen se on, mitä materiaalia, lähellä sinua vai kenties kauempana. Mene sitten ovelle ja avaa se. Oven takana on mielipaikkasi. Se voi olla sisä- tai ulkotila tai vaikka jossain tämän maailman todellisuuden ulkopuolella oleva paikka, sellainen jossa erityisen hyvin viihdyt. Ei haittaa, vaikkei sillä olisi vielä selkeää hahmoa, harjoituksen aikana se vähitellen hahmottuu. Kuljeskele mielipaikassasi kaikessa rauhassa ja katsele ympärillesi. Viimein tulet tilaan jossa on paljon erilaisia lepopaikkoja. Voit valita niistä mieleisesi. Käy istumaan tai makuulle ja nauti olostasi ilman kiirettä. Juuri nyt ei tarvitse olla vastuussa mistään. Jos nukuttaa, voit rauhassa nukahtaa. Adjö ja meikä nukkui aamuun asti. Kaikkiaan siis noin 12 tunnin unet.

Olen hakeutunut unta odotellessa mielikuvissa mielipaikkaani jo vuosien ajan ennen kuin olin kuullutkaan tietoisesta läsnäolosta. Tosin mielipaikka oli nyt eri. Jännä nähdä onko seuraavalla kerralla taas eri paikka.

Myös saamani hengitysharjoitus on mielenkiintoinen: kolme syvää hengitystä laskien jokaisella sisäänhengityksellä 1-2-3-tauko ja uloshengityksellä 1-2-3-tauko. Tämän jälkeen kolme normaalia hengitystä ja taas kolme syvää. Rentouttaa ja poistaa ahdistusta kuulemma tehokkaasti. Olen taipuvainen uskomaan tämän.

Keskiviikkona latasin toisen valoannokseni ja ajelin töihin omin nokkineni ilman perheenjäsenten ripottelemista matkan varrelle. Olin perillä pian seitsemän jälkeen. (Lintsasin kellokortin kesyttämiseksi tukanpesustakin, korvasin sen Bad hair day -pipolla. Laitoin myös sävysävyyn villasukat. Ei olla enää kaukana puutarhahaalareista.) Sain työkaverin avulla kuntoon kaikki tällä viikolla dead lineaan viettävät asiat. Luulisin. Joka tapauksessa lopetin työnteon tältä viikolta.

Illalla vein yhden lapsen potkukelkalla partioon ja toin toisen pois. Sokerihuurrettu pakkastalvi on uskomattoman kaunis. Olen kiitollinen valkeasta kauneudesta, sädehtivistä lumikiteistä, siitä että saan asua puhtaan luonnon keskellä.

Mopoauto panee hanskat naulaan

Hallinnon uudistaminen, järkeistys, mikä lie, vie minulta järjen ihan justiinsa. Tänään olisin jo lähtenyt karmit kaulassa jos vain olisi joku paikka minne mennä. Vaihdetaan kaikki ohjelmat ja systeemit, samoin yhteistyötahot, koulutus annetaan netissä mutta kukaan ei kouluta edes käyttämään sitä nettikoulutusta. Kun jotain kysyy, vastaukseksi saa vain "oletko käynyt koulutuksissa?" Voihan pimahdus, kun en ilkiä rumempaa sanaa käyttää. Hallinnon puolelle on turha soitella, viimeksi tuli jo selväksi, että minun hommillani on sieltä katsottuna banaanikärpäsen aivastuksen verran merkitystä ja saman verran niihin myös ehditään panostaa. Hermo oli piukalla. Koetin pitää päällimmäisenä ajatuksen, että töitähän nämä vain ovat. Jos ne eivät ketään kiinnosta, miksi minunkaan pitäisi niillä päätäni vaivata? Pääasia että palkka juoksee. Tai 60 prosenttia siitä. Ei minun tarvitse. Olen mopoauto. Polttoaineena 200 grammaa suklaata.

Onneksi päivään sisältyi myös toimivaa yhteistyötä ja mielekkäitä, edistyviä hommia. Psykologi ilahdutti lähettämällä uusia tietoisen läsnäolon harjoituksia. Näkyi olevan joku uneen valmistautuminenkin, kuulostaa lupaavalta. Kirkasvalokuulokkeet hain ruokatunnilla pakettiautomaatista ja ne latautuvat tuossa vieressäni tietokoneen avulla. Aamulla sitten ensimmäinen "annos". 

Huomenna puolisolla on etäpäivä. Minä pääsen kaupunkiin naapurin kyydillä ja saan nukkua vähän pitempään. Samoin saa pikkuinen muruseni, joka jo uinahtikin pehmokoira kainalossaan - minun sänkyyni, kuinkas muuten.

Homeisen leivän valmistaja lähetti lahjakortin jolla saamme kaupasta vähän enemmänkin heidän tuotteitaan. Myös uusi entistäkin muhkeampi siemenkirje tuli ja konvehtirasiat loppuivat kesken. Kaikki snapsilasit, munakupit ja muut pienet astiat ovat siementen vallassa. Tarvitsen lisää maata. 

Tarvitsen myös sopivan kokoisen lottovoiton, jotta voin jättäytyä pois ansiotöistä ja perustaa hyvän mielen taimitarhan. Kärrätä kesät multaa ja pitää talvet vaikka plokia. Haluan maatilan pihapiirin, ison viileän kuistin, maakellarin ja pikkuisen kanalan. Voisin perustaa retriittikeskuksen. Puolison palkkaisin talonmieheksi ja kokiksi.

Ärhäkkänä

Nousin hyvillä mielin ja vapaaehtoisesti kahdeksan maissa ja puuhailin hyväntuulisena koko päivän. Nukuin kyllä päiväunetkin lounaan jälkeen, mutten uupumuksen vaan mukavuuden takia. Tottakai pessimistinä odotan taantumista ellei peräti romahdusta, mutta tänään menee mukavasti. 

Kiskoin pari isoa mattoa pihalle ja kaksi uskomattoman painavaa hyllyä autotallista ikkunan eteen taimipöydäksi. Puoliso on luvannut viritellä lisää keinovaloa. Polttelee kylvää keijunmekkoa, jalapenoa ja tomaattia mutta nyt on alakuu. Pidin kuukalenteria huuhaana kunnes kuulin että anoppikin on aina noudattanut sitä. Koetan siis jaksaa odotella kuun vaihteeseen - joka sijoittuu kuun vaihteeseen. Kastelin sen sijaan kastematoviljelmäni. Pitäisi kai niille antaa jotain ruokaakin?

Huomenna saan kirkasvalokuulokkeeni postista ja ryhdyn ihmiskokeeseen. Olen vieläkin lähes innostunut. Ehkä saan myös uuden siemenkirjeen. Pitäisi käydä siemenvarasto läpi ja etsiä kylvöaikataulu. Näissä kiertolaisissa ei aina tule mukana tietoa mihin aikaan vuodesta ne on paras kylvää.

Lapset eivät leikkineet hiekkalaatikolla koko kesänä. Tänään sen sijaan kyllä. Tammikuussa 16 asteen pakkasessa. Minä olen paistatellut päivää ja mietiskellyt lisää varhaista puuttumista ja omaa karheaa suhtautumistani siihen. Tottakai on hyvä että neuvolassa ollaan tarkkoja ja lähetetään lisätutkimuksiin. Parempi niin kuin toisin päin. Mutta kuinka ahtaaseen muottiin lastemme oikein pitää mahtua? Jos hitaan äidin ja hitaan isän lapsi on hidas eikä ehdi pukea päällensä tai syödä yhtä nopeasti kuin enemmistö, niin nopeasti kuin koulun aikataulu vaatii, kannattaako masinoida tutkimukset vai voisiko hiukan joustaa ja myöntää että ihmiset ovat erilaisia? Jos lapsi tönii toisia päiväkodissa, kannattaako laittaa lapsi psykologille vai jäähypenkille? Jos eskarilainen juoksee luokan ikkunaan nähdessään perheensä ajoneuvon kulkevan koulun pihalla, onko hän keskittymiskyvytön vai aivan normaali lapsi? Jos lapsi ei suostu yhteistyöhön, kannattaako huolestua vai antaa hänelle aikaa? Ehkä hän on hitaasti lämpiävä.

Ja kuka sen normaalin määrittelee ja millä oikeudella? Minun mielestäni ihminen saa olla hidas ja hitaasti lämpiävä. Se on ehkä osa hänen persoonaansa. Tuntuu että nyt pitää olla tietyn pituinen/painoinen/kokoinen/näköinen/kuuloinen, kehittyä tarkassa aikataulussa ja käyttäytyä piukkojen normien mukaisesti jotta läpäisee syynin. Joissakin asioissa on menty äärestä laitaan. Terveydenhuollossa kehitetään kuukausien jonoja niin että ne, jotka todella ovat avun tarpeessa, joutuvat odottamaan kohtuuttoman pitkään. Kuinka paljon näihin normintäyttötutkimuksiin palaa kuntien rahaa suhteessa niistä saatavaan hyötyyn?

Aihe on hankala, sillä olenhan kauhea äiti jos en ajattele lapseni parasta. Tietäväthän ammattilaiset nämä asiat paremmin. Näkevät satoja ja tuhansia lapsia. Tietenkin jokainen vanhempi ajattelee ensimmäiseksi ettei omassa lapsessa ole mitään vikaa. Mutta minä en suostu uskomaan ettei nykysysteemissäkin voisi olla pikkuisen vikaa.

Virtapiikki

Onkohan minulla sittenkin myös kaksisuuntainen mielialahäiriö? En ole perehtynyt aiheeseen sen kummemmin, mutta jonkinlainen mania tulee etsimättä mieleen: Tänä aamuna nousin pirteänä vähän ennen kahdeksaa, kävin suihkussa, laitoin aamupalan, raivasin keittiön, valmistelin ison kasan taimiruukkuja, pesin lakanat, vein täkit, tyynyt ja petarit pakkaseen tuulettumaan, täytin lintulaudat ja ruokinta-automaatit, pesin neljät hampaat, kumosin yhden jäälyhdyn valmiiksi ja laitoin toisen jäätymään. Ja kaikki tämä ennen aamupalaa.

Jäälyhty, jossa palaa oikea kynttilä eikä mikään muovikuorihärpäke, on kauniimpi kuin mikään muu ihmisen tekemä talvinen valokoristus. Ja sen lyhdyn tulee olla jäätä eikä muovia. Kaikkia kauheuksia ihminen keksiikin. Mutta niin, se jäälyhty, oikea kynttilä, sininen hetki, sokerihuurrutettu luminen puutarha. Siinä silmä lepää ja jos tarpeeksi kauan malttaa pitää silmänsä paikoillaan, lepää sielukin.

Mieli kulkee omia polkujaan ellen tietoisesti hillitse. Jos en ole linnunradalla tai kodittomien lasten parissa, saatan murehtia vaikka Tyynenmeren jätepyörrettä. Mietin sitä aika usein kun joudun heittämään jotain sekajätteeseen. Yleensä se on muovia. Mutta kas, eräänä yönä mieleeni tuli valoisa ajatus: Ehkä jossain joku minua älykkäämpi myös miettii jätepyörrettä ja keksii keinon jonka avulla meri saadaan puhdistettua. Mutta sitten taas - mahtaako koskaan tulla ketään niin älykästä joka keksisi miten ihminen saataisiin välittämään.

Tänään mietin sellaistakin olenko liian huomaavainen. Katsonko asioita liikaa toisen ihmisen näkökulmasta. Sellainen ei ole muotia. Pärjäävätkö lapseni tässä maailmassa jos opetan heidät ottamaan toiset ihmiset liian hyvin huomioon. Toistaiseksi ei näy olevan pelkoa liiasta opista, mutta toisaalta olen huomannut että he salaavat kuuntelun ja oppimisen  hyvin. Isoäidin opit saattavat pullahtaa lasten suusta äkkiarvaamatta oikealla hetkellä vaikka he eivät muka ole niitä koskaan kuunnelleet.

Mietin myös teenkö oikein opettaessani lapsia niin kuin yhteiskunta haluaa. Että älä lyö takaisin vaan mene kertomaan aikuiselle. Isoäiti, harras uskovainen, näet sanoo, että lyö vaan ja sano että jos vielä minua kiusaat niin ensi kerralla lyön kovempaa. Kyllä lapsen täytyy osata puolustaa itseään. Kiusallista, sillä en pysty olemaan täysin eri mieltä hänen kanssaan.

Kävin katsomassa ystävän suloista pikkuista vauvaa ja kipaisin samalla reissulla ostamaan lapsen sänkyyn uuden patjan. (Loppukuu katsellaan sitä patjaa jos tulee nälkä, sillä Kela ei ole saanut ponnistettua päivärahapäätöstä maailmaan.) Poikkesin tekemään viiden euron ostokset kirpparilla. Sillä välin kun muu perhe oli luistelemassa, pesin lisää pyykkiä ja leivoin joulutorttuja. Meillä oli tänään pikkujoulu. Torttuja, glögiä ja jopa pari joululahjaa, jotka tarttuivat matkaan ystävän luota.

Illalla siivous, sänkyjen petaus, koko perheen parturi ja sauna. Eikä tunnu missään. Kertaakaan en tänään heittänyt pitkäkseni tai tuntenut velttoa voimattomuutta. Millainen päivä mahtaa tulla tämän puhtipäivän jälkeen.

Tänään olen erityisen kiitollinen ystävän kannustavista sanoista, auringonpaisteesta, hyrisevän hyvästä mielestä, kadonneen postilähetyksen löytymisestä ja yllättävästä jaksamisesta.

Kaunis päivä sisällä

Nukuin vähän yli yhteentoista. Voi elämä. Jos vuorokausirytmi heittää viidellä tunnilla sinne tänne, minullahan on jatkuva jet lag. Ihmekö että väsyttää. Aamulla kävin kyllä koneella ja ilmoitin opettajalle miksei lapsella ole luistimia mukana. Varusteet jäivät puolison auton perään ja saapuivat vasta illalla kotiin.

Sulatin molemmat pakastimet, kun oli sopiva pakkanen. Ruukutin verenpisaran pistokkaat. Vaihdoin mullat kahteen viimekesäiseen. Toisen ruukusta löysin pari kastematoa ja jonkun tunnistamattoman sirkkalehtivaiheessa olevan kasvin. Kaikkihan ne saavat jäädä meille asumaan talveksi, en minä niitä pihalle pakkaseenkaan voi viskata.

Pesin autotallista kaivamiani ruukkuja, tarjoilin koululaisille välipalan, naputtelin vaatteita myytäväksi nettiin. Minunhan pitäisi ulkoilla ja nauttia auringonvalosta, hö. Päivässä ehtii kovin vähän, varsinkin jos siitä on herätessä jo puolet mennyt. Mutta koetan kovasti olla tuntematta huonoa omaatuntoa sisäilemisestäni. Mieli on aikaansaaduista sisäpuuhista hyvä, ja hyvillä mielin tekeminenhän oli pääasia. Ehdin minä kai sinne lenkille kevväämmälläkin.

Tänään olen erityisen kiitollinen välittävistä aikuisista. Koululainen kertoi hukanneensa aamulla koulumatkalla hanskansa, jääneensä etsimään sitä ja melkein myöhästyneensä koulusta. Pakkasta oli 16 astetta. Naapuri pysähtyi, antoi omat hanskansa lainaksi ja kyyditsi lapsen kouluun. On liikuttavaa kun ihminen omista kiireistään huolimatta huomaa, välittää ja auttaa.

Jostain syystä huomaavaisuus, fiksuus ja ystävällisyys eivät ole oletusarvoja vaan yllätyksiä, vaikka muistan koko elämäni ajalta vain kolme ikävää ihmistä. Haluaisin kasvattaa lapseni niin, että he olettaisivat ihmisen olevan hyvä. Ilman että ovat kuitenkaan sinisilmäisiä höynäytettäviä. 

Ihminen on myös hirveän pelottava. Nuorena kun ajelin usein aamuöisin tansseista kotiin ja mutkissa auton valot osoittivat hetken ajan metsään, minua pelotti. En koskaan pelännyt näkeväni siellä petoja, kummituksia tai mörköjä. Pelkäsin näkeväni ihmisen.

Valoa etsimessä

Jäi epäselväksi olinko pirteämpi aikaisen nukkumaanmenon jälkeen vai en. Heräsin aamulla ilman herätystä kuudelta, seitsemältä ja vähän ennen kahdeksaa. Nousin sängystäkin ja kävin pukemassa pienokaisen. Palasin vuoteeseen tekemään läsnäoloharjoituksia ja nukuin yhtä kyytiä puoleen yhteentoista. Hups. Semmoiset 12 tuntia siitä kertyy jos vähennetään tuo aamuinen hereilläolo.

Sydäntä lämmitti kun yleensä kovin huoleton esikoinen kävi aamulla kysymässä missä keskimmäinen on. Tuli luottavainen olo että kyllä tuo pitää pienemmästään huolen. Keskimmäinen löytyi isoäidin luota.

Aurinkoinen pakkaspäivä, aivan kuin helmikuussa. Niin kirkas että sammutin muutamaksi tunniksi taimilamppuni. Ulkoilin ja kuvasin puutarhassa ja metsässä ihmeen ihanaa auringonvalon ja sinisen lumen leikkiä. Viihdytin itseäni ihmettelemällä toisen ulkoilijan jälkiä jotka loppuivat kesken polun. Koiran jäljet vain jatkuivat. Oliko hän ratsastanut koirallaan vai jatkanut matkaa lentäen? Ehkä oli vain poikennut polulta varvikkoon eikä haukankatseeni tavoittanut lumihunnun saaneita jälkiä. 

Olin tietoisesti läsnä männyn runkoa vasten varmaan vartin ja yritin kuvata joka paikkaan ripoteltuja säkenöiviä strasseja. Siihen eivät taitoni ja kalustoni aivan riittäneet, mutta sainpa edes kuvan lumikiteestä ja sen varjosta. Ikänäkö alkaa varmaan nyt tulla. Tarkan nenänpäähän tsiigailun jälkeen kestää aikansa ennen kuin näen taas kauas.

Siemenkirje tuli ja kävin saman tien sen kimppuun. Pudotin tarjolla olleesta valikoimasta suuren konvehtirasian syvennyksiin kuhunkin muutaman siemenen. Ensimmäiset niistä pitää jo pian kylvääkin. Ensi viikolla tulee uusi kirje, on siis pakko syödä viikonloppuna konvehteja.

Lapset pääsivät ensimmäisen kerran luistelemaan. Läksyjen teosta käytiin niin kova tahtojen taisto että olen aivan naatti ja valmis unten maille. Läksyt tulevat kumman epätasaisesti. Saattaa mennä monta päivää ihan ilman ja jonakin päivänä on pakerrettava tuntikausia.

Mietin miten voin olla näin tajuttoman väsynyt pitkien unien, rauhallisen kotipäivän ja ihanan ulkoilun jälkeen. Miksen rupea jo toipumaan, hemmetin mopoauto. Kärsivällisyyttä, sanoisi psykologi, masennus on ehkä alkanut jo vuosituhannen alussa. Miksi se siis häipyisikään parissa kuukaudessa. 

Se on ok. Se riittää. Ihania sanoja. Aikoinaan kuuntelin automatkoilla usein Pekka Ruuskaa. Hänellä on Tämä riittää -niminen laulu. Tosi iso yllätys etten muista sanoja, en edes aihetta. Mutta ihan riittävän hyvä biisi. Tämä sen sijaan on jotain ihan muuta. Laulu jukkasineen sai väsyneen pendelöijän hiljattain ihan mahdottoman hyvälle tuulelle.