Teräsmies ja fasaanikenguru

Lauantaiaamuna kummisetävahvistuksin varustettu perheeni lähti huvipuistoon ja vietti siellä koko päivän. Minulla oli kaikesta vapaa päivä. Vietin sen kontallani omenapuun alla. Istutin kahtakymmentäkahta lajia perennantaimia, noin 230 tainta kaikkiaan. Lisäksi siirsin ja purkitin isompia perennoja. Hullun hommaa, tiedän. Illalla mies toi lapset kotiin ja jatkoi viettämään iltaa kummisetien kanssa. Yksi oli estynyt huvipuistokeikasta koska osallistui teräsmieskisaan. Huvipuistosedät huokaisivat voipuneina teräsmiehelle että ensi vuonna me mennään siihen kisaan ja sä hoidat ton huvipuistokeikan.

Lapset olivat väsyneitä ja ylivirittyneitä ja raivosivat koko illan. Arvelin että joku soittaa meille kohta poliisit mutta ilmeisesti naapureilla on taloissaan hyvät äänieristykset. Loppuhuipennukseksi kaikki kolme ipanaa jäivät hillumaan olohuoneeseen kun minä vetäydyin terassille huopani alle. Kahden aikaan yöllä heräsin peittelemään lapset ja sammuttelemaan valot.

Mahdollinen lukija (mahdottomasta puhumattakaan) on saattanut saada sen käsityksen että meillä vain huudetaan kaiket päivät niin että rappaukset ropisee. On meillä hiljaisempiakin, ihan mukavia hetkiä. Ehkä sairaudestani johtuu että nuo ikävämmät jäävät parhaiten mieleen. Tänä aamuna esikoinen vei koiran kävelylle ja palasi tohkeissaan ystävänsä seuraamana: saanko mennä kaverille kylään? Hotkaisi aamiaisen vauhdissa ja lähti. Kaksi pienempää kakistelivat riisi-ohrapuuron edessä mutta söivät sentään. Aamiaispöydässä mietittiin miksi HUSin lyhenne on HUS, eikö sen pitäisi olla HYS (Helsingin yliopistollinen sairaala) tai HUH (Helsinki University Hospital) ja lopulta piti oikein selvittää asia netistä. Sehän onkin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri! Harmi, ja me kun keksittiin noin hienot uudet nimilyhenteet.

Lounaaseen asti olimme pihalla, minä punaviinimarjapensaassa, puoliso ja tokaluokkalainen karviaispensaassa. Kuopuksella oli ihanat mielikuvitusleikit erittäin monitaitoisen hyppynaru-lemmikkimatonsa kanssa. Loppukesän aurinko paistoi, ei ollut kuuma eikä kylmä, ei hyttysiä eikä paarmoja - eikä yhtään riitaa. Puoliso pyöräytti lounaan eilisen jämistä. Minä puhuin sen aikaa puhelimessa sukulaisen kanssa ensimmäisen kerran vuosiin. Hän kertoi dementikkoisänsä käyvän kotoa käsin terminaalihoidossa, mikä vähän säväytti. Asiayhteydestä kuitenkin ymmärsin että ehkä se on sentään intervallihoitoa. Mutta eiköhän se tuokin vielä nähdä jos terveydenhuollon suuntaus jatkuu samanlaisena.

Iltapäivällä istutin kuutisenkymmentä tainta lisää ja nukahdin nurmikolle. Isä ja lapset veivät koiran lenkille metsään. Saunottiin. Iltalenkillä kuulin ensimmäisen kerran kuinka peura huutaa. Enpä olisi uskonut. Se hyppi heinikossa siksakkia korkeita loikkia kuin kenguru ja huusi kuin yöpuulle lentävä fasaani. Ehkä lapselleen että nyt mentiin, koira tulee.

Kaksi lasta nukkuu terassilla. Vieläköhän nuo saa tottumaan ihmisasumukseen. Puolisolla on viikko lomaa, ehkä siitä ripsahtaa minullekin vähän helpotusta.

Tulisieluinen säveltäjä

Heräsin aamulla terassilta viisi yli kahdeksan. Koululaiset kököttivät sohvannurkassa tuijottamassa kännykkää. Koulu alkaa puoli yhdeksältä. Nuoremmalla oli hampaat pesemättä, aamupala syömättä ja yöpuku päällä. Väittää että ehti ajoissa kouluun.

Ensimmäinen kunnon metsälenkki sitten viime kevään, kylläpä Piki nautti, piehtaroi varvikossa ja kahlasi itseään korkeammassa heinikossa. Kotiin tultua kasvien siirtelyä ja vauvapenkin kunnostusta. Istutusvaiheeseen en päässyt vieläkään. Ennen koululaisten paluuta vietin luksushetken kuvalehden sanaristikon ja suuren vadelmajäädykkeen äärellä. Jäädyke on paljon parempaa kuin mikään jäätelö. Olen tehnyt sitä lapsesta asti. Vadelmapensaatkin halusin pihaan ihan vain jäädykkeen vuoksi. Tarvitaan vain kermaa, sokeria, munankeltuaisia, marjoja ja sähkövatkain. Jouluksi teen puolukkajäädykkeen.

Esimurkun kanssa käytiin äänekäs taistelu kahden tunnin ulkoilusta ja koiran pissattamisesta. Ovet ja otsasuonet paukkuivat. Onnistuin pysymään rauhallisena ja puhumaan matalalla äänellä. Pidin pitkän puheen siitä millaisia seurauksia työkyvyttömyydelläni on ja miten lapset voivat vaikuttaa siihen jaksanko vai enkö jaksa eli tienaanko vai enkö tienaa. Ilmoitin myös että osaan lukea huulilta ja että v-sanaa ei tässä talossa käytetä. Joka sitä haluaa käyttää, saa saman tien ruveta etsimään uutta kortteeria. Kylä raikui mutta lapsi vei koiran pissalle.

Jaoin esikkoja ja vein ystävälle pari palaa. Hän lupasi istuttaa ne saman tien, jos vaikka synnytys sillä konstilla viimeinkin käynnistyisi. Ruukutin ensimmäiset vaihtarit syyskuun taimivaihtoa varten. Onnittelin puolisoa jonka rankka työharjoittelujakso päättyi tänään. Kokosin ja pakkasin jokaiselle lapselle vaatteet ja varavaatteet huomiselle retkelle. Puoliso ja hänen kaksi ystäväänsä vievät lapset huvittelemaan koko päiväksi. Uikkaritkin pakattiin mukaan.

Illalla kuuntelin youtubesta säihkyväsilmäisen 11-vuotiaani ensimmäisen, vielä hieman keskeneräisen sävellyksen enkä voi kuin ihmetellä. Minun korviini se kuulostaa mahdottoman hienolta, tuo mieleen Tuomas Holopaisen biisit. Lapsi ei ole musiikinharrastaja eikä soita mitään instrumenttia. Kukaan aikuinen ei ole ollut auttamassa, ipana on itse etsinyt studio-ohjelman netistä ja opetellut käyttämään sitä. Nyt kylvää jo musiikkisanastoa niin että putoan kärryiltä heti kättelyssä. Ei raivoa eikä murjota vaan hehkuu.

Kissa tulee aina jalkoihini nukkumaan kun istun tietokoneen ääressä. Siinä on mukava lämmitellä varpaitaan.

Lumikkotien kesä

Puskissa

Ulkona on ihana nukkua ja ihana herätä. Yhtään ei tarvitse tuskailla että nytkö jo on aamu eikä makuusija vedä takaisin puoleensa niin kuin omasta sängystä herätessä. Viime yönä meni myöhälle kun piti lukea Mustosen Paimentyttö loppuun. Kyllä, todellakin sain luettua kirjan. Viikossa. Lyhyeksi jääneestä yöstä huolimatta aamulla oli helppo ja kevyt nousta. 

Saattelin tokaluokkalaisen koululle. Pitkästä aikaa kohtasin oikean, iloisen, juttelevaisen ja huumorintajuisen lapseni sen viime aikoina nähdyn kestokänkkäränkän sijaan. Kävin haukuttamassa kylän koirat. Roikuin puhelujonossa kunnes sain Kelasta kiinni ihka elävän ihmisen vastaamaan sairauspäivärahakysymyksiini. Päivärahakautta on jäljellä 56 päivää. Syyskuun alusta laskien kausi päättyy marraskuun viides päivä. Lähetin päivämäärän ja lääketietoni työterveyslääkärille joka rustaa jälleen uutta b-lausuntoa Kelalle. Ai niin, esimies tarvitsee tuon päivämäärätiedon myös ja osasairauspäivärahahakemus pitää muistaa tehdä. Kelan kanssa asiointi tuntuu nykyään vähemmän painajaismaiselta kuin ennen. Julkisten instanssien uudistumiset tuppaavat menemään ahterilleen mutta Kela on raikas poikkeus.

Keräsin ison kulhollisen pensasmustikoita. Niitä jäi vielä; monessa tertussa oli ampiainen lounaalla. Piti olla tarkkana ettei kahmaissut niitä käteensä. Jo se, että lainkaan olin pensaissa ampiaisten kanssa on melkoinen suoritus. Yleensä juoksen kovaa ja kauas jos mesipistiäinen tulee alle metrin päähän.

Kolmen maissa iltapäivällä oli pakko mennä terassin sohvalle nukkumaan. Kuudelta heräsin kauppareissulle. Puoliso laittoi ruuan ja huolehti siitä että lapset ulkoilevat ja tekevät läksynsä. Minä koetin puolestani suorittaa iltatoimet ja koiran lenkityksen. Iltalenkillä oli jo syksyisen pimeää.

Aterioiden välissä siirtelin, jaoin ja istuttelin perennoja. Taivas oli mustempi kuin koskaan, tuuli nousi navakaksi ja ukkonen murahteli. Ohi se kuitenkin meni ja tilalle tuli lempeä, hiljainen sade. Täydellinen istutussää. Multahommat jatkuvat huomenna.

Amiraali brunssilla näköalabaarissa

Työterveysneuvottelu

Aamuneljältä alkoi sataa ja puoliso heräsi järjestämään lapset terassilta sisälle. Minä en kuullut mitään eivätkä taivasalla nukkuneet lapsetkaan olleet sateeseen heränneet. Vasta lähempänä kahdeksaa nousin ja lähdin koiran kanssa lenkille. Sillä välin koululaiset lähtivät, vahingossa myös pienempi, jolla koulu alkoi tuntia myöhemmin. Molemmat muistivat pakata reppuunsa kotiavaimen.

Ensimmäinen bussimatka uuden liikennöitsijän kyydissä. Hirvitti istua kaupunkiliikenteeseen suunnitellussa autossa jossa ei ole turvavöitä eikä käsinojia, kun vauhtia on matkan varrella välillä 80-100 kilometriä tunnissa ja alkumatkasta kiharainen viiden kilometrin erikoiskoe. Pankkikortti ei enää bussissa käy ja töissä käynti bussilla taitaa olla tästedes aika mahdotonta. Kaupungista lähtee autot tänne kahden ja viiden aikaan iltapäivällä.

Tapasin työterveyslääkärin vielä aiemmin kuin oli sovittu. Ehdimme jutella puoli tuntia ennen palaverin alkua. Kerroin miltä tuntuu: en usko että pystyn palaamaan nykyiseen työhöni. Minulla on muutostoiveita joiden toteutumiseen en enää jaksa uskoa. Kaupanpäällisenä se etten näe työni merkitystä. Jos vain on jokin muu vaihtoehto jonka avulla pääsisin elämässä eteenpäin, tarttuisin siihen mielelläni. Lääkäri arveli että voisin viihtyä hyvin jossain aivan muunlaisessa työssä. Hän ei puhunut kuntouttavan työkokeilun kohdalla Kelasta mitään vaan eläkevakuutuksesta. Psykiatri taas on puhunut vain Kelasta. Otapa näistä selvä terveenäkään.

Palaverissa esimieheni kertoi työpaikalta hyviä uutisia. Henkilöstöä on vaihtunut ja sen myötä ilmapiiri keventynyt ja yhteistyö lisääntynyt. Etätyömahdollisuus on ilman muuta olemassa, samoin työtehtävien uudelleenjärjestely neljän työntekijän kesken. Sijaiseni jatkaa vielä vähintään kaksi kuukautta ja pystyy kaikessa rauhassa opettamaan minulle uudet systeemit. Voin ottaa alkuvaiheessa työtehtäviä ja vastuuta juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Ja sokerina pohjalla isännöitsijä myönsi viime viikolla että sisäilmassa saattaa olla jotain ongelmaa! Kahdesta työhuoneesta on mitattu raja-arvot ylittäviä kuitumääriä ja kuitujen lähde on nyt paikallistettu. Ilmastointi jäähdyttää nykyään niin tehokkaasti että työntekijöillä on ollut villapaidat päällä koko kesän.

Suureksi hämmästyksekseni käänsin kelkkani. Pomo esiintyi niin vakuuttavasti että lupauduin kokeilemaan työhön paluuta osasairauspäivärahan turvin kuudenkymmenen prosentin työajalla siten että teen kaksi päivää viikossa toimistolla ja yhden kotona. Tämän pehmeämpää laskua on vaikea kuvitella. Jos en pärjää, voin aina palata muihin vaihtoehtoihin lääkäreideni kanssa. Työhön paluun kokeileminen ei sulje muita ovia. Samalla porukalla pidetään seurantapalaveri ennen osasairauspäivärahakauden loppumista. Työterveyslääkäri kutsui tulemaan vastaanotolle pari viikkoa työhönpaluun jälkeen. Mielenterveysklinikalla jatkan terapeutin tapaamisia noin kerran kahdessa viikossa ja psykiatrin tapaamisia noin kerran kuussa. Ei tässä ainakaan heitteillä olla. Minun tehtäväkseni jäi selvittää Kelasta paljonko osasairauspäivärahakautta on jäljellä ja mikä on sen päättymispäivä. Huhhuh.

Palaan siis työpaikalle syyskuun ensimmäisenä päivänä. En odota mitään ihmeparantumista mutta näillä reunaehdoilla uskallan kokeilla. Sittenpähän on ainakin yritetty. Asiassa on se mukava puoli että tilille ilmestyy taas rahaa. Perheessä on edes yksi palkansaaja. Toimeentulohuoli on ollut raskaampi kuin olen ehkä hahmottanutkaan. Yhtäkkiä tuntui kumman kevyeltä. Sain ikään kuin luvan taas syödä - ja ehkä tehdä kukkasipulitilauksenkin.

Sain kyydin kotiinpäin samalta naapurilta jonka autossa olen aiemmin taittanut työmatkoja. Hän sanoi että ilman muuta voimme jatkaa samaan tapaan. Toista autoa en välittäisi hankkia, en ainakaan ennen kuin puolisolla on työpaikka. Aluksi pääsen varmaankin kulkemaan puolison koulukyydillä.

Wilma kertoi että koululaisella on ollut läksyt tekemättä. Tänäänkin pystyi tekemään vain puolet koska matikankirja oli unohtunut kouluun. Mukava alku lukuvuodelle. Painelin pihalle ja istutin koko kesän purkeissaan odottaneet osto- ja vaihtotaimet sekä edellisvuotiset kylvötaimet uuteen penkkiini. Huomenna homma jatkuu vauvapenkin putsauksella ja tämänvuotisten hankikylvötaimien istutuksella.

Se mulle päivän heijastaa

Voiko lapsista ottaa eron?

Eilen illalla kun pyrin terassisohvalleni, siellä nukkui kolme lasta ja yksi kissa. Jouduin siis nukkumaan sisällä. Toinen kissa makasi jalkojeni päällä. Jossain vaiheessa yötä heräsin siihen että Piki sai makuuhuoneen oven auki, kävi tarkistamassa tilanteeni ja jäi lattialle viereeni nukkumaan. En viitsinyt tehdä asiasta numeroa vaikka olenkin lujasti päättänyt että makuuhuone on koiraton vyöhyke. Terassille en voinut sitä yöksi päästää ettei mene häiritsemään lasten unta.

Aamulenkillä kaksi peurapatsasta tapitti meitä noin kymmenen metrin päästä riukuaidan takaa. Piki ei huomannut niitä. Olisin saanut upean kuvan vaan eipä ollut kameraa mukana. Lenkin jälkeen koitti taas ihana vapaus. Perheenjäsenet olivat tahoillaan, saatoin tehdä rauhassa mitä halusin. Söin kolme kulhollista puolukkajugurttia ja menin nukkumaan. Kökötin uuden istutusalueeni vieressä tyhjä suunnitelmapaperi edessäni. Tsekkailin kännykästä taimenvaihtoketjun tapahtumia ja varasin itselleni joitakin ihanuuksia. Leikin köydenvetoa koiran kanssa. Sillä on jo niin paljon voimia että pian häviän sille.

Kaikki hyvin kunnes koululaiset palasivat. Menin pienempää vastaan Pikin kanssa. Sen sijaan että lapsi olisi vastannut tervehdykseen ja ilahtunut vastaan tulemisestamme, hän sanoi olleensa jo kaksi tuntia ulkona koulun liikuntatunneilla ja haluavansa heti tietokoneelle. Kun toistin taas kerran että koulun jälkeen pitää ulkoilla kaksi tuntia, alkoi hirveä huuto. Niin hirveä että käännyin toiseen suuntaan. Lapsi jatkoi menoaan ja huutoaan eikä huomannut etten kulkenut enää mukana.

Kun palasin Pikin kanssa lenkiltä, molemmat koululaiset olivat pelaamassa wiillä. Komensin heidät välipalalle ja sen jälkeen ulos. Ei tapahtunut mitään. Komensin muutaman kerran kunnes en enää jaksanut. Tärisin. Vetäydyin turvapaikkaani. Yritin lukea kirjaa terassin sohvalla mutta muutaman sivun jälkeen nukahdin. Heräsin kuuden maissa. Lapset olivat yhä wiillä. Mitään päivällistä ei ollut eikä aineksiakaan. Läksyt olivat tekemättä, ulkoilut ulkoilematta. Ajoimme puolison kanssa yhdessä lapset pihalle. Laitoin kaikki ovet lukkoon. Puolisolle sanoin etten voi elää noiden lasten kanssa enää. Tuntuu siltä ettei tästä ole mitään muuta poispääsyä kuin että vedän itseni hirteen. Jonain tällaisena epätoivon päivänä tuo vielä pääsee suustani lasten kuullen.

Puoliso sai köynnösmajan valmiiksi. Minä keitin sillä aikaa riisipuuron päivälliseksi. Kaksi lasta söi mielellään, kolmas hirveän mylvinnän jälkeen. Ei kuulemma voi syödä riisipuuroa koska ei ole aamu. Sanoin ettei ole mitään muuta, joko syöt puuroa tai olet kokonaan syömättä. Lapsi lähti vihapäissään mutta luovi jonkin ajan päästä vaivihkaa puurolautasen ääreen. 

Ruuan jälkeen nähtiin harmoninen hetki kun omat ja naapurin lapset juoksivat ympäri rehevimmillään olevaa ilta-aurinkoista puutarhaa ja leikkivät piilosta, kykkivät ojissa ja pensaiden takana. Vain pienin karjui koska hänen kenkänsä oli kadonnut. Ilmeisesti karannut itsekseen jalasta ja piiloutunut kohopenkin reunuspäivänkakkaroiden sekaan. Kun multaa lapioidessani puuskahdin ojan yli naapurille että haluan ottaa eron lapsistani, hän kertoi että tunne on tuttu. Jollain tavoin aina lohduttaa kun kuulee ettei ole ainoa. Mutta mitä tapahtuikaan kun tuo äiti huusi lastaan kotiin? Lapsi sanoi heipat ja lähti. Heti, reippaasti ja nurisematta.

Läksyjä tehtiin puoli kymmenen aikaan illalla. Tämä lukuvuosi lähti menemään pieleen heti alkuunsa.

Ilahduin kun illalla avasin sähköpostin. Työterveyslääkäri pyytää tulemaan aiemmin jotta ehdimme jutella ennen palaveria. Tulee mukava lämmin olo, aivan kuin joku välittäisi ja ottaisi tosissaan, vaikkakin viran puolesta. Lupasin tulla ellen juokse metsään. Niin, huomenna pidetään taas työterveyspalaveri, puolen vuoden yhtenäisen sairauslomajakson jälkeen. Uuden esimiehen kanssa. En tiedä mitä sanoa siellä. En kertakaikkiaan.

Lapset nukkuvat sinnikkäästi terassilla, nyt omassa päädyssään koiraesteen takana. Laittoivat fleeceä päälle ja paksumpia peittoja, mitä vaan, kunhan saavat nukkua ulkona. Jos se kerran on niin mukavaa, miksei hereillä ollessakin voisi olla mukavaa ulkona?

Neitoperhonen sädepäivänhattubaarissa

Sapettaa

Yöunet jäivät vähiin, sillä puoli kolmen aikaan heräsin luultavasti sappikohtaukseen. Liikaa synttäriherkkuja, varsinkin munavoita. Koetin jotain saada tulemaan ulos jommasta kummasta päästä ja samalla jumppasin pistävää kipua pois lapaluun alta kauttaaltaan tuskanhien peitossa. Jossain vaiheessa vointi parani sen verran että saatoin palata nukkumaan. Aamuun mennessä kaikki vaivat olivat poissa. Nelisen vuotta sitten ensimmäisen sappikohtauksen saadessani olin varma että se on vähintään sydänkohtaus ja kuolen siihen paikkaan.

Koululaiset pelasivat jo wiillä kun heräsin vähän seitsemän jälkeen. Viidesluokkalainen lähti muitta mutkitta koulutielle kun vain kysäisin tietääkö hän mitä kello on. Tuntia myöhemmin yhä yöpukuun sonnustautunut tokaluokkalainen ei ollut kuulevinaankaan komentoja. Korostin ettei ole minun vikani ja häpeäni jos hän myöhästyy vaan hänen omansa. Ei vaikutusta. Viimein koulukuraattorilla uhkailun jälkeen sujahti lähtövalmiiksi kolmessa minuutissa. Pelkäsin että tulee sota kun selviää etten olekaan lähdössä saattamaan. Ei tullut. Parin kysymisen jälkeen uskoi ja tyytyi lähtemään omin nokkineen. Vapauden tunne koululaisten lähdön jälkeen oli.. no, vapauttava. Valtaisa. Hyökyvä.

En löytänyt shortsejani. Kävin ilman pihalla ottamassa valokuvia. Kirkkaassa auringonpaisteessa ei saa hyviä kuvia paitsi jos kohde on kasvien siimeksessä. Kyykin pusikoissa tsuumailemassa kesäkukkia, jotka nerokkaasti olen kylvänyt niin että matalammat jäävät korkeampien taakse ja osa kokonaan perennojen peittoon.

Housujen löydyttyä hain naapurista ison pinon muoviruukkuja ja toisesta naapurista samaan säkkiin kurpitsaa. Tapasin iki-ihanan vasta uuteen kotiinsa muuttaneen pikkuruisen havannankoiran pennun. Miten mikään olento maailmassa voi olla niin vastustamattoman suloinen!

Koululaiset palasivat ja kitinä alkoi. Kyllä, tietokoneelle pääsee vasta kun on ulkoillut kaksi tuntia ja tehnyt läksyt. En kyllä varmasti mene ulos, olen ulkoillut tänään jo ainakin miljoona tuntia ja en tee läksyjä vielä ja ruoka on pahaa ja niin edelleen. Vetäydyin mummolaan lukemaan Mustosen pokkaria. Sivulla 27 nukahdin ja heräsin illalla puoli kuusi siihen että sataa. Koko perhe löytyi tietokoneiden äärestä. Ulkoilematta, läksyt tekemättä ja päivällinen syömättä. Eteisen matot ja lasten terassipedit sateessa. Mitä, sataako siellä? Päivälliselle tultiin huutaen ja raivoten ja ruoka oli yllättäen pahaa. Kilahdin ja lähdin pois. Puoliso ilmeisesti sai perilliset jotenkin ruokittua.

Kysyin puolisolta lähteekö hän mukaan iltalenkille. Ihmeen kaupalla hän suostui! Läksyt ja iltatoimet on hoidettu hieman vähemmällä raivoamisella ja lapset saateltu ihan oikeisiin vuoteisiin sisätiloihin. Vähintään kaksi tosin on luultavasti livahtanut minun terassisohvalleni. Pitää mennä hätistämään ennen kuin kukaan kovin painava nukahtaa siihen.

Silmä kourassa

Saimme huushollin kuntoon ja uutukaisen ryijymaton lattiaan juuri ja juuri ennen vieraiden tuloa. Tosin yksi päivänsankari oli vielä lounaalla ketsupit naamassa ja alushoususillaan. Juhlat juhlittiin pienellä mutta mukavalla porukalla. Tuli peruutuksia, esteitä ja ilmeisesti parin vieraan kohdalla myös jonkinlainen väärinymmärrys. Oikeastaan oli hienoa että vierasjoukko oli pieni: ehdimme jutella kunnolla ja viedä lapset liukumäkeen, keinumaan ja ruokkimaan lampaita. Kaksi lähisukulaistani oli pudottanut kymmenen kiloa painostaan sitten viime näkemän. Toinen vettä juomalla, toinen halkoja hakkaamalla. Olen minäkin juonut ja hakannut mutta paino senkun nousee. No, he eivät ehkä syö suklaata kaiket päivät.

Yksi vieraista kyseli miten voin ja miten tästä eteenpäin. Ei minulla ollut oikein vastausta kumpaankaan kysymykseen. Suhteestani työelämään on vaikea saada mitään tolkkua. Miten työtehtävät voivat olla samaan aikaan sekä tylsiä että ylitsepääsemättömiä. Miksen saa otetta töistä, en ymmärrä mitä pitäisi tehdä, aivan kuin hapuilisin pimeässä. Miksi jaksan kärrätä multaa helteessä yhdeksän tuntia putkeen mutten kykene siirtämään kynää työpöydällä. Miksi ahdistun pelkästä työhönpaluun ajattelemisesta. Näen silmissäni ne huoneet, käytävät, koneet, lounassalaatit, bussimatkat - ja muistan heti tunkkaiset ja epätoivoiset olot ja tunnelmat viimeisiltä kuukausilta ennen sairauslomaa. Ei ei, en jaksa, antakaa minun olla. Rakkaat veronmaksajat, saisinko vain kääntää kylkeä?

Kesken juhlien nähtiin suurta draamaa kun pienimmän rakas, reissussa rähjääntynyt pehmolelu ja päiväkotikaveri Pikkukoira oli päätynyt Pikin hampaisiin. Se oli ihan tohjona, sisälmykset ulkona, nenä ja toinen silmä poissa. Lapset komennettiin ulos katsomaan onko koiralla kaksi vai kolme silmää. Onneksi yksi pikkuvieraista löysi silmän, ei ainakaan ollut Pikin vatsassa. Voi sitä lamaannuttavaa kauhua kun pikkuinen näki koiransa jäännökset. Hän painui sohvannurkkaan pieneksi mytyksi selin meihin kaikkiin eikä kuunnellut lohdutteluja. Sanoin että annetaan hänen pitää suruaika. Keskimmäisen tomera kummitäti sanoi että eipä hätää, antakaa neula ja lankaa, sisälmykset ja pari nappia, hän hoitaa koiran kuntoon. Ompeli ja pyyhki välillä kuolaisia käsiään mekkoonsa. Houkuttelin lasta katsomaan kun hänen koiransa on lääkärillä mutta pieni pysytteli mytyssään. Ja voi sitä säkenöivän onnen määrää kun täti sai koiran valmiiksi. Ei se aivan entisellään ole mutta meistä tosi hieno, persoonallinen, uniikki ja parempi kuin alkuperäinen. Tosin Piki ehti päivän mittaan saada sen toisenkin kerran hampaisiinsa, joten pientä fiksaamista on taas tiedossa.

Arvelin olevani väsynyt kun vieraat lähtevät. No ei. Vaihdoin saman tien vaatteet ja säntäsin siivoamaan köynnösmajatyömaalta ylijäänyttä puutavaraa pois. Sain kulkureitin sen verran vapaaksi että mahdun kulkemaan siitä kottikärryn kanssa.

Arjen haasteita: Aiempina vuosina koulupäivä on alkanut samaan aikaan joka päivä. Nakutettuna kello yhdeksän. Nyt mennään puoli yhdeksään ja muutamana päivänä vasta puoli kymmeneen. Lukujärjestystä ei olla vielä saatu mutta aloitusajat ollaan. Ja nyt ne pitäisi jollain konstilla oppia muistamaan. Koko viime lukuvuoden aikana en ehtinyt oppia sitäkään minä viikonpäivinä koululaisilla on liikuntaa. Koskaan ei myöskään ollut täysin selvää onko se sisä- vai ulkoliikuntaa. Onneksi ei ollut lunta eikä paljon jäätäkään, ei tarvinnut suoriutua suksista ja luistimista. Alkavatkohan he joskus huolehtia itse - ja opinkohan minä olemaan huolehtimatta? Ehkä oppisinkin jos en saisi unohdusviestejä wilmaan.

Pienet nukkuvat terassilla. Yöt alkavat viiletä, miten saisin peitot pysymään heidän päällään. Tältä kesältä toivon vielä yhtä uimareissua.

Koristelutuokio kävi meditaatiosta.