Kuusi ja lohi

Oletko muuten koskaan kokeillut pitsinnypläystä rukkaset kädessä? 

Aamulenkillä rannassa koirien ja kameran kanssa. Taivaanrannan maalarilla oli pitänyt kiirettä. Silmä ja sielu lepäsi.

Kotiin tullessa lapset pelasivat erinäisillä sähköisillä välineillä ja puoliso nukkui. Oli valvonut tietokoneen ääressä pitkään. Mieleni mustui. Keitin riisipuuron ja valmistelin saarnan. Syötin molemmat yhdessä perheelle. Päästiin (teoreettisesti) sopimukseen että viimeinenkin tietokone ja puhelin pimenee puoleenyöhön mennessä. Sen jälkeinen valvominen vaikuttaa kaikkinaisen hyvinvoinnin lisäksi merkittävästi mielenterveyteen ja painonhallintaan. Parisuhteesta puhumattakaan. Kun vanhemmat menevät lomallakin ajoissa nukkumaan, ei ole tarvetta aamuisin ostaa lisää uniaikaa puhelimia ja salasanoja luovuttamalla. Lapset saattavat myös ehtiä ulos aamupäivällä eivätkä ole yöpuvut päällä syömässä aamupalaa silloin kun muut syövät lounasta.

Kaikki ihme kyllä näyttivät kuuntelevan kun saarnasin siitä miten yksipuolista lasten elämä on, jos koneaika syö siitä suurimman osan. En kritisoi pelaamista vaan sen määrää. En halua osallistua enää yhteenkään arviointikeskusteluun jossa opettaja huolen pilvi otsallaan kertoo ettei lapsi puhu koulussa mistään muusta kuin peleistä. 

Joka kerta kun komennetaan ulos, alkaa vinkuminen ja huuto noenvarmanalähde. Komentamatta ulos ei pyri kukaan, paitsi joskus pienin. Vaatteita ei saada päälle millään, riehutaan vain keskenään olohuoneessa. Kotitöiden tekeminen on yhtä suuri suksee. Tekevät (ja oppivat) jos vanhemmilla on tarpeeksi virtaa vaatia. Vaatiminen on huomattavasti raskaampaa kuin itse tekeminen, mutta se on vanhempien velvollisuus. Isä ja lapset voisivat yhdessä miettiä mitä muuta vapaa-ajalla voisi tehdä kuin pelata, riidellä ja valittaa. Voilà. Lapset ja koirat painelivat pihalle ja temmelsivät naapurin lasten kanssa aidatulla takapihalla samalla kun puoliso rakensi toista porttia aitaukseen. Sillä välin minä taivuttelin pahaa kierrettä toiveikkaampaan suuntaan ynnä upotin käteni pullataikinaan ja kissanvessaan.

Jos nypläys rukkaset kädessä alkaa tuntua liian helpolta, kokeile rukkaset kädessä, juosten, tyhjiöpakattu savukala kainalossa. Pidin kalanhakureissulla niin kovaa vauhtia etteivät koirat ehtineet kiertää montakaan ympyrää. Koska jo lähtiessä oli kiire, ei tullut otettua mitään kantovälinettä mukaan. Yksi naapuri savusti kalan, toiselta saimme kuusen kotiinkannettuna. Palvelu on melkein kuin presidentillä.

Iltapäivällä odotin luvattua apua pariin hommaan ja varsinkin olkkarin raivaamiseen. Kaikki perheenjäsenet istuivat korvat lukossa kuka minkin ruudun ääressä. Aikani odottelin kunnes painelin peiton alle. Otti ankarasti päähän. Ajattelin ettei kai sitten tehdä mitään. Vietetään vaikka koko joulu näin, kukin omassa kopissaan jonkun masiinan kanssa. Iltakahdeksan maissa puoliso kävi kysymässä joko tehtäisiin se puolukkapiirakka. En vastannut mitään. Hän teki piirakan täytteen valmiiksi ja vei lapset saunaan. Kaulin sillä välin pohjat ja levitin täytteet. Saunan jälkeen pidin uuden saarnan. Pahimman, puolisolle kuuluneen ryöpytyksen sai 11-vuotias joka pahaa aavistamatta tuli ensimmäisenä saunasta. Tästä saan hyvän käytännön esimerkin terapeutin tilanne-ajatus-tunne-toiminta-ajatus-tunne-toiminta-jne-ketjuun.

Väsyttää tämä it-elämä. Ite-elämä olisi kivampi.

Joulukuisena aamuna

Tulisipa kesä. Tai talvi.

Saaristolaisleipien nostatus ja paisto meni taas myöhälle. Laitoin kellon soimaan jotta herään ottamaan leivät uunista keskellä yötä. En vain kuullut kellon soimista vaikka se oli puolen metrin päässä korvastani. Tajusin että vajaakuntoisen otsalohkon lisäksi myös puheenkuulemispinnistely tekee sosiaalisista tilanteista voimainponnistuksia. Leivät olivat uunissa pari ylimääräistä tuntia. Aika jämeriä ovat, mutta maussa ei ole vikaa.

Aamulla alakoulujen yhteiseen joulukirkkoon teemaan sopivasti silmät ristissä. Johdatin pesueeni vapaaseen penkkiin. Nämä paikat on varattu ekaluokkalaisille. Siirryimme toiseen vapaaseen penkkiin. Ei tähän voi tulla, tähän tulee meidän luokkalaisia. Kilahdin. Koko tilaisuus meni ärsytyksen vallassa. Kirkko oli täynnä, vaikka se on järjettömän iso kunnan väkimäärään nähden. Pastori oli laatinut toimivan, lapsia osallistavan ja heidän ikätasolleen sopivan käsikirjoituksen. Viitattiin milloin mitäkin, kerättiin pitkin kirkkoa piilotettuja esirukoustähtiä, laulettiin hyvän bändin säestyksellä. "Saarna" sisälsi paljon kysymyksiä joihin lapset saivat vastata. Ipanat kuuntelivat, jaksoivat ja käyttäytyivät ihmeen hyvin. Minun tuli sääli niitä lapsia jotka eivät osallistu tunnustuksellisiin tilaisuuksiin.

Paluumatkalla haettiin kaupasta kaikki ne jouluruoat ja -juomat jotka sieltä löytyivät. Maanantaina tehdään isku isoon kauppaan, mutta tämänpäiväisen keikan ansiosta sieltä ei tarvitse kerätä enää kukkuraista kärryllistä. Tosin luultavasti joitakin herkkuja joutuu siinä vaiheessa ostamaan uudestaan, kun ovat säilyneet niin huonosti. Kassalla perässämme jonotti Murjaanien kuningas.

Sain lapset hirveän hannaamisen jälkeen mukaan metsään. Kivaahan siellä sitten taas oli. He kiipeilivät kivillä ja kannoilla, hajottivat jäätä lammikoista, polskivat jäävedessä. Oli vähän lunta ja hitunen auringonpaistettakin. Päästin molemmat koirat irti ja ne juoksivat väsymättömästi jyrkkää rinnettä ylös ja alas. Puoliso ruuvaili sillä välin ensimmäisen koiraportin valmiiksi.

Voimailin saaristolaisleipätaikinan nousemaan. Yleensä mies tekee taikinan, koska loppuvaiheessa siinä tarvitaan hirveät voimat. Pyöräytin yksin tein uuden juurenkin. Leipä maittaa lapsille, ei haittaa vaikka jäisi pari ylimääräistä pakastimeen.

Puoliso, leipä ja lapset lähtivät naapuruston puurojuhlaan, minä sain olla hetken otsalohkoni kanssa kahdestaan. Hiljaisuudessa. En jaksanut kuvitellakaan osallistuvani illanistujaisiin. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja paketoin loput joululahjat. Ripustin vessaan yli 30 vuotta vanhat värivalot. Paimensin leipiä, ulkoilutin koiria ja sytyttelin kynttilöitä. No okei, söin piilosuklaata. Ihan vähän vain. Tuskin puolta kiloakaan. 

Koirilla on luontainen taipumus kiertää ympyrää. Yhtä koiraa kuljetettaessa on helppo heilauttaa käsi ja fleksi pään yli sitä mukaa kuin on tarvis. Kahden koiran kanssa koreografia on monimutkaisempi. Se on yhdistelmä naisvoimistelua, jonglöörausta ja pitsinnypläystä. Olen kehittynyt siinä yllättävän taitavaksi. Umpisolmuja tulee enää enintään kaksi per lenkki. Jäätiköllä lipsuessani huomasin huokaavani: Tulisipa kesä. Tai talvi. Pärjäsin jotenkuten nastapohjineni mutta koirat olivat kuin bambit jäällä.

Ai niin, naapurin nuorimies kertoi miksi metsäpolut ovat sulana: Maa on lämmin. Vain polun kohdalla lumi sataa paljaaseen maahan ja sulaa pois. Muualla varvut ja sammaleet eristävät lumen lämpimästä maasta. Miten en tuota tajunnut.

EDM-säveltäjälapsemme on saanut vierasmaalaisen yhteistyökumppanin. Joululomalla aletaan tehdä yhdessä biisiä. Kun minä olin yksitoistavuotias, minulla oli hädin tuskin suomalaisia kirjeenvaihtokavereita.

Etuaivolohkorajoitteinen

Naapurin kyydillä töissä. Naksuttelin koko päivän hiirellä niin että vanha jännevaiva muistutti itsestään. Ranteetkin tuntuivat menevän ihan velliksi. Iltapäiväkahvilla glögiä, piparia ja hyviä henkilöstöuutisia. Mietittiin mikä kullekin on se jouluperinne josta ei halua luopua. Aika monelle se on joulukuusi. Minullekin. Lumestakaan en haluaisi luopua. Juuri nyt näyttää siltä että pienen pieni lumikerros sinnittelee maassa joulun yli. Tänään nähtiin jopa lumiaura. Koirat sinkoilivat hihnassa, tuntui kuin olisin leijaa lennättänyt. 

Lähettämäni siemenkirje palasi jouluksi kotiin. Lajeja ja lajikkeita on käsittämätön määrä. Jäljellä taitaa yhä olla kaikkia niitäkin jotka minä laitoin matkaan ja matkan varrelta joka osoitteesta on tullut vähän lisää. Kunhan olen ottanut itselleni aarteita talteen, laitan kirjeen uudelle kierrokselle. Koetan pysyä tolkuissani niiden aarteiden poiminnassa, ettei käy niin kuin entiselle emännälle viime keväänä miljoonan petuniantaimen kanssa.

Läksyjä tehtiin toissailtana yhteentoista, ainakin seitsemän tuntia putkeen, välissä pari ruokataukoa. Lapsi oli tehnyt niitä jo koulussakin. Rästejä ja rästien rästejä. Koululaisen motoriikassa ei ole vikaa. Käsittääkseni hän on myös normaalijärkinen. Osaamisesta tämä ei ole kiinni, mutta jotain vikaa täytyy olla jossain. Hän vain istuu, pyörittelee kynää ja keskittyy kaikkeen muuhun eikä paperille ilmesty ainuttakaan kirjainta tai numeroa. Me vanhemmat jäimme opettajalle kiinni siitä että olemme laiminlyöneet läksyjen valvomisen. Kysymme kyllä joka päivä onko läksyjä ja istumme vieressä kun niitä tehdään. Mutta reppua emme ole kaivelleet, niin että opettajan kirjojen kansiin teippaamat rästilaput ovat jääneet näkemättä. Huono äiti. Tässä olisi taas pahan kierteelle hyvät sytykkeet.

Myös viime yö jäi lyhyeksi. Valvoin saaristolaisleipien paistumista ja voitelin niitä. Huomenna kummankin koululaisen opettaja saa oman leipänsä. Lapsi ihmetteli miksi me niitä opettajille annetaan. Niin kovan työn he ovat meidän kullanmurujen kanssa syksyn (ja vuosien) mittaan tehneet että ovat kyllä muistamisensa ansainneet.

Loppuviikoksi ja viikonlopuksi on ilmaantunut yllättävän paljon ohjelmaa, luultavasti hiukan liikaa minulle. Tänään oli koulun joulujuhla, huomenna kyläkokous, lauantaina koulun joulukirkko ja naapuri-ilta ja sunnuntaina kahdet vieraat. Aivan liikaa sosiaalisia kontakteja. Taidan joutua karsimaan. Ainakin otsalohko on sitä mieltä. Se tuntuu aivan konkreettisesti painavalta. Onneksi puoliso ymmärtää.  

Kunnallispolitiikka painaa otsalohkoa niin paljon että poistuin tänään kaikista aihetta liippaavista keskusteluryhmistä. Huomenna sulkeutuu kirjasto. Paljon muitakin (lasten, sairaiden ja vanhusten) palveluja on lakkautettu ja loputkin halutaan lakkauttaa. Ketä varten kunta on? 

Huomenna on etäpäivä, villasukkapäivä, tukkapystyssäpäivä. Sitä seuraava työpäivä on loppiaisen jälkeen. Kahteen viikkoon ei tarvitse tavata ketään, mennä minnekään eikä muistaa mitään. Kai. Paitsi lupasin juottaa naapurin lampaat. Ehkä paimennan niitä yöllä kedolla. 

Kumman tarkasti on voimat mitoitettu. Yhtään enempää en olisi jaksanut.

Valoa sinulle

Pikatalvi

Viikonloppuna oli talvi! Kävin koirien kanssa monta kertaa metsässä. Satumetsässä. Ihanaa puhtaanvalkoista lunta varvikossa ja puiden rungoissa ja oksilla. Aurinko pilkahti ja antoi toivoa uudesta keväästä. Annoin kameran laulaa. Sunnuntaina esikoinen oli mukana. Yhtäkkiä lapsi tuumasi: Savu näyttää joskus vähän ihmiseltä. Se katsoo välillä kuin olisi ihminen. Esikoinenkin on huomannut! Ei sentään onneksi maininnut ketään ihmistä nimeltä.

Lapset venyivät ja vanuivat kumpanakin viikonlopun aamuna puolille päivin ennen kuin suoriutuivat pukeisiin ja pihalle. Puoliso sai koira-aitauksen portteja vaille valmiiksi. Minä leivoin jouluksi piparit äidin ohjeella ja löysin niille niin hyvän piilon ettei esikoinen ole vielä löytänyt.

Lauantain päivälenkillä koiraystävä vislasi meidät pihaansa ja haikaili Pikin korvaan että koskas tulet taas meille. Kysyin että otatko heti ja montako haluat. Kumpikin karvakorva jäi kyläilemään. Palasin tyhjin käsin kotiin ja pidin pokkaa, odotin huomaako kukaan että jotain puuttuu. Ainakin tunti meni ennen kuin puoliso kysyi missä koirat. Illalla kävin lasten kanssa hakemassa ne ja vein vaihtariksi pipareita.

Maanantaiaamuna puolison kello soi viideltä. Kuudeksi hän meni kuopuksen kanssa päiväkodille. Siellä ei ollut ketään! Mies toi lapsen minulle ja lähti talla pohjassa työharjoittelupaikkaansa. Ensimmäisenä aamuna ei pidä myöhästyä. Pääsimme naapurin kyydillä päiväkodille ja edelleen kaupunkiin. Unohdin lapsen hatun ja repun sekä omat evääni mutta tietokone ja puhelin sentään olivat mukana. Tuntuu että elämässä on taas vähän liikaa. Kiirettä, muistamista, vastuuta.

Viime jouluna joulukirkossa laulettiin tämä laulu. Marian kehtolaulu Jeesukselle. Nimi ei jäänyt mieleen, yllätys. Niinpä työpaikan kahvipöydässä suosituimpien joululaulujen listaa lukiessa kahdeksanneksi sijoittunut Taivas sylissäni aiheutti hämmennystä. Kukaan ei tuntenut laulua nimeltä. Helsingin Sanomissa laulun tekijäksi oli merkitty sen suomentaja. Aikamme itämaan - tai ehkä enemmän länsimaan - tietäjä Google kertoo että laulun on tehnyt Carola Häggkvist, joka sen tuossa yllä myös esittää. Suomentajia taitaa olla ainakin kaksi, sillä suomenkielisiä sanoituksia vaikuttaisi olevan ainakin kaksi.

Iltalenkillä oli pilkkosen pimeää, myrsky kohisi puiden latvuksissa, kengät luistivat polanteissa ja vaakaräntä piikitti naamaa. Pikkukoija poukkoili kuin kumipallo, juoksi välillä päin puuta, molskahti lätäkköön ja putosi ojaan, mutta jatkoi vouhotusta samalla volyymilla. Kävelin eteenpäin ja jonglöörasin flekseillä kunnes näin jotain odottamatonta. Ei tässä tien laidassa ole ennen ollut tuollaista tolppaa ja sen nokassa kukka-asetelmaa. Hups. Olin kävellyt suoraan jatsivaarin pihaan, mutka oli jäänyt huomaamatta vaikka oli otsalamppukin. Onneksi kukaan seurueesta ei ehtinyt tehdä tarpeitaan pihaan.

Askarruttaa miksi polut pysyivät pikatalvena lumettomina. Ei niillä niin vilkasta liikennettä ole että se lämmittäisi.

Tonttuilua

Itsenäisyyspäivänä aamuyöllä heräsin päästämään kissan ulos. Huimasi. Kävelin laitamyötäisessä, aivan kuin humalassa. Äkkiä takaisin petiin, ehkä se menee aamuksi ohi. Ei se mennyt. Koko aamupäivän huimasi niin että piti pidellä seinistä ja tuolinkarmeista kiinni. Monenlaisia vakavia ja pysyviä sairauksia kävi mielessä. Iltapäivällä olo koheni. Lähdin koirien kanssa metsään ja esikoinen lähti mukaan varmistamaan etten jää sinne. Mitään huimausta ei ole ollut sen koommin.

Maanantai oli aivan hirveä päivä. En onneksi enää muista mitä kaikkea tarpeettoman tyhmää tapahtui, mutta tunnelman muistan. Se oli hyvinkin tuttu vuoden takaa. Kun kuormaan kertyi riittävän monta pientä kortta, kamelin selkä alkoi pahasti notkua. Työpaikalla tökkäsi joka ikinen homma mitä yritin tehdä. Tavanomaisen kiireinen ja sinnikäs toimittaja soitti kolmeen kertaan ja penäsi tietoa jota minulla ei ole, enkä koko päivänä saanut kiinni henkilöä jolla on. En tiedä, olen vain töissä täällä. Ei, ikävä kyllä en tiedä vieläkään. 

Kotirintamalla tokaluokkalainen jäi aamulla yksin kotiin kun muut lähtivät töihin, kouluun ja päiväkotiin. Hänen koulupäivänsä alkaa myöhemmin. Mutta kas, hän päättikin pitää sairauslomapäivän. Illalla hän riensi iloisena kuin peipponen ulko-ovelle vastaan ja kertoi ettei mennyt kouluun ollenkaan kun aamulla oli kipeä olo. Siinä paikassa aivoni tekivät tenän. Tuijotin sataprosenttisen tervettä lasta enkä ehtinyt reagoida mitenkään kun Piki survaisi itsensä ovenraosta pihalle ja samaa kyytiä kadulle. Kadunpätkämme on useimmiten aivan autio. Tietenkin juuri nyt pihaliittymän tuntumassa oli kaksi koirantaluttajaa taskukokoisten koiriensa kanssa. Piki ei syönyt niitä, tervehti vain häntä heiluen, mutta toinen ihmisistä taisi pelästyä aikalailla. Kaiken kukkuraksi hän ehti kaikota paikalta sillä välin kun pyydystin Pikiä, niin etten päässyt edes pahoittelemaan.

Noin yleisesti ottaen haluan rohkaista kaikkia koiranomistajia rentoutumaan ja antamaan koirien tutustua toisiinsa. Monelta rähinältä säästyttäisiin kun omistajat eivät panisi niin paljon hanttiin kohtaamistilanteissa. Jos vastaantulija on vihainen, hihnan toisessa päässä todennäköisesti ollaan perillä siitä ja varoitetaan lähestymästä.

Mahtoikohan sekin olla maanantaiaamu kun peruutin auton päin seinää? Oikein hiljaa tosin, peräkoukku vain kosketti, mutta raivostuttaa silti. Minä en peruuttele seiniin! Piirua vaille 30 vuotta autoilua takana eikä yhtään ruttausta. Eikun joo, kymmenen vuotta sitten hirvi törmäsi autooni, jonka olin saanut jo miltei pysäytettyä. Tie oli jäässä ja sarvipää laski pyllymäkeä auton keulaan. Karvavahinkoja siinä lähinnä tuli.

Maanantaipäivän kruunasi tieto kylillä liikkuvasta lasten ahdistelijasta. Seurailee autolla koulusta palaavia alaluokkalaisia ja tarjoaa kyytiä. Poliisi on neuvonut lapsia kulkemaan porukoissa ja aikuisia pitämään kännykät kuvausvalmiudessa.

Tiistai-iltana oltiin metsässä makkaraa paistamassa, samoin keskiviikkona. Ensin päiväkodin luontoryhmän, sitten partiolaisten joulujuhlassa. Keskiviikkona tosin jättäydyin porukasta ja tein tontunhommia kun muut olivat poissa. Pienimmän lapsen suurimman lahjan onnistuin kurkottamaan autotallin katonrajasta huojuvien tikkaiden nokassa varvistellen. Nyt on valtaosa lahjoista paketissa. Mutta.

Minulla on muistikuvia. Olen hankkinut puolisolle joululahjan. Muistan jopa suunnilleen mistä ja mikä se on. Mutta missä se on? Olen myös saanut kuopuksen kummilta joulupostia. Muistan että (yllättäen) oli joku tilanne päällä kun tulin kirjeen kanssa postilaatikolta. Laitoin kirjeen nopeasti johonkin turvaan. Loput varmaan arvaatkin. Viime viikolla kun etsittiin ajastinkelloja valosarjoihin, puoliso löysi eteisen kaapista pussillisen pääsiäismunia. Ehkä joulupaketit löytyvät pääsiäisenä.


Puolison koulu on nyt käyty. Pian alkaa työharjoittelu. Välissä on muutama päivä vapaata. Koira-aitaa nousee kohinalla. Kohta koittaa päivä jolloin voimme päästää koirat terassin ovesta takapihalle. Savukin on oppinut menemään rohkeasti ja epäröimättä portaat alas.

Nyt se tapahtui ensimmäisen kerran: tarkistin netistä erään kasvin nimeä ja törmäsin Googlen kuvahaussa omaan kuvaani. Ihmettelin että kas, onpa joku ottanut ihan saman näköisen kuvan kuin minä. Teen kahta kuvakirjaa rinnakkain uudella, yllättävän toimivalla ohjelmalla: kukkakirjaa ja vuosikirjaa. Tai se toimi yllättävän hyvin eiliseen asti. Tänään ei enää sujunutkaan. Pitää kokeilla toiste uusilla aivoilla.

Savua silmissä

Tiistaina väsytti julmetusti, keskiviikkona vielä enemmän. Tokaluokkalainen poti korvatulehdusta, minä jäin kotiin, lääkitsin ja lohduttelin. Menimme molemmat takaisin nukkumaan koko aamupäiväksi. Tuntui ettei työporukan pikkujouluihin lähtemisestä tule mitään mutta vääntäydyin sentään suihkuun ja kampasin naamani. Kannatti lähteä. Tie oli jäässä ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Ajelin siis hiljaa ja myöhästyin vähän mutta ehdin kuitenkin rauhassa syödä. Ruoka oli hyvää ja näytelmä kolahti myös. Puoliltaöin vetäydyin hotelliin nukkumaan. Aamulla työmatkaan meni viisi minuuttia.

Huojuvaa. Yksi jos toinenkin asia töissä tökkii. Jo kerran tai viisi kertaa korjaamani virheet putkahtavat uskollisesti takaisin työhöni, palvelimet kaatuilevat, yhteistyötahot viivyttelevät, lähetykset katoavat, oman putiikin ulkopuolelta tarvittavia ohjeita saa kysellä moneen kertaan aivan kuin seinille puhuisi. Hermot menevät ja vanha tuska palaa. Kaikki odottelu ja toimimattomuus tuntuu pallona jalassa - tai ainakin otsalohkossa. Tekee mieli antaa periksi. Koetan jaksaa, joululoma siintää parin viikon päässä. Tosin se ei poista ongelmia, siirtää vain. Tänään työt sujuivat sentään mukavasti.

Työnohjausta ei nyt kannata järjestää. Esimies on virkavapaalla ja olisi hassu tilanne jos hän jäisi ohjauksen ulkopuolelle. Palataan asiaan loppuvuodesta kun hän on palannut. Hirveän kallistakin se on. Työterveyspsykologin järjestämänä yhden kokoontumisen hinnaksi tulisi likimain viisisataa euroa, sis. alv, ja tapaamisia suositellaan järjestämään vähintään viisi. Niin no, käsittämättömän kallista tosiaan, tulisihan se maksamaan ainakin puolet siitä mitä taannoiset kuvataidehankinnat. Työnohjaus on saanut otsaansa leiman jossa lukee että se järjestetään minun vuokseni. En pidä siitä. Olen mieluummin kokonaan ilman.

Nyt voitaisiin sen sijaan järjestää joku virkistysreissu. Ei näiden kaaliin näköjään millään uppoa että poreamme ja työnohjaus eivät ole sama asia. Kyllä minulle virkistysreissukin kelpaa, ei siinä mitään. En vain millään haluaisi että niistä puhutaan kuin vaihtoehtoisina saman ranskalaisen viivan alla. Jotenkin näiden keskiviikon palaveriterveisten kuulemisen jälkeen jäi olo että parempi kun olinkin kotona nukkumassa.

Savu on yhden tutun lapsen näköinen. En tarkoita tätä millään pahalla. Lapsi on kaunis ja suloinen pikkuihminen, ei karvakorvainen eikä pitkäkuonoinen. Jollain merkillisellä tavalla tämä lapsi ja collienpentu kuitenkin piirteiltään, eniten katseeltaan, muistuttavat toisiaan. Puolisonikin näkee sen. En tosin menisi kertomaan asiaa lapselle enkä hänen vanhemmilleen, eivät ehkä ihastuisi havaintooni yhtä paljon kuin minä.

Torstai-iltana oli kirkas kuutamo. Kävin koirien kanssa rannassa ja ihailin kuun valaisemaa maisemaa pitkään. Tuntui että näin valoisaa ei ole ollut aikoihin päivälläkään. Kuun valossa ja raikkaassa pikku pakkasessa mieleen tulvi tunnelmia teini-iästä. Neljätoistavuotiaana lähdin joka ilta ihmeen säntillisesti kello 19 koiraa ulkoiluttamaan. Tapasin portilla poikaystäväni. Ne olivat pitkiä kävelyjä, ihania iltoja. Kahden ja puolen vuoden kuluttua oma lapseni on saman ikäinen.

Nyt olen nähnyt kaiken. Mihin tämä ihmiskunta on matkalla? Ymmärrän valokuvaamisen, pitkät putket, lisäsalamat, heijastuskankaat, jalustat.. mutta erikoistyökalu jotta voin kuvata itseäni? Yhtäkkiä sukupolvien välinen kuilu ammottaa syvänä ja leveänä kantapäitteni takana. Onneksi pelastuin tälle puolelle.

Aamun sysimustassa pimeydessä mietin entisaikojen ihmisiä. Silloinkin oli varmaan yhtä pimeitä aamuja ja iltoja vaikka lumettomat talvet olivat harvassa. Katuvaloja, pihavaloja, taskulamppuja ja otsalamppuja ei ollut. Silti mentiin lehmät lypsämään ja lähetettiin lapset kouluun metsän poikki. En haluaisi sellaista elämää. Mutta selfievarteen kiteytyi jotain tästä ajastamme. Sen nähtyäni aloin kovasti kaivata piilopirttiä, mökkiä johon ei tule sähköjä. Ikinä. Edes akkujen ja paristojen muodossa.

Letku

Viikonloppuna juhlittiin kotoisissa, mukavissa ja lämminhenkisissä tunnelmissa. Tavalliseen tapaan tulimme suihkusta ja pukeuduimme noin sekuntia ennen ensimmäisten vieraiden saapumista. Mutta tarjottavat olivat valmiina, koti siisti ja sängyt pedattu. Muistan  muutaman vuoden takaa yhdet juhlat joissa ensimmäisenä saapuneet vieraat pääsivät poimimaan marjoja pensaista ja koristelemaan täytekakkua.

Sytyttelin pihalle kymmenkunta kynttilää ja portille roihut. Myös jouluvalot sytytettiin ensi kertaa. Vieraita tuli ja meni sopivaan tahtiin, kaikkien kanssa ennätti kunnolla kohdata, minäkin, joka häärin keittiössä. Kolmisenkymmentä heitä oli kaikkiaan. Tutulta superäidiltä tilaamani kinkku-, lohi- ja täytekakut osoittautuivat herkullisiksi sekä kielelle että silmälle. Omatekoinen gluteeniton tytinäkakkuni onnistui poikkeuksellisen hyvin, mutta vuoka tukittiinkin tällä kertaa tieteellisen tarkasti. Tein pintasilauksen puolukkamehusta ja puolukoista. 

Tiistaisen etäpäivän suunnitelmat muuttuivat äkisti kun koulusta soitettiin: tokaluokkalaisella julma korvakipu. Onneksi olin kotona, pääsin muutamassa minuutissa koululle. Lääkäriaikaa en saanut mutta kivunhoito-ohjeet sentään. Lääkekaapista löytyi parasetamolin ja ibuprofeenin kaveriksi myös pahan päivän varalle ostettu puudutustippapullo. Kohta potilas jo tyyntyi sohvalle nukkumaan. Yöunille mennessä tarvittiin uusi lääkeannos.

Saman tien myös keskiviikon suunnitelmat menivät uusiksi. Puoliso ei voi olla poissa koulusta, niinpä minä jään potilaan kanssa kotiin. En pääse töihin enkä psykoterapeutille. Illalla luultavasti kuitenkin pääsen päivälliselle ja teatteriin työporukan pikkujoulua viettämään jos vain jaksan. Ja hotelliin yöksi.

Väsyttää nimittäin ihan käsittämättömän paljon. Olen nukkunut riittävästi ja ulkoillutkin joka päivä, tietenkin. Viikonloppuna ja maanantaina ei väsyttänyt ollenkaan vaan virtaa riitti vähintään normaalisti. Maanantai-iltanakin heti töiden jälkeen riensin reippaana pilkkopimeään tikkametsään lenkille koirien kanssa. Tänään olen ollut ihan letku ja muissa maailmoissa. Toivottavasti ei ole mikään pöpö iskemässä. Ainakaan masennuspöpö.