torstai 18. joulukuuta 2014

Etuaivolohkorajoitteinen

Naapurin kyydillä töissä. Naksuttelin koko päivän hiirellä niin että vanha jännevaiva muistutti itsestään. Ranteetkin tuntuivat menevän ihan velliksi. Iltapäiväkahvilla glögiä, piparia ja hyviä henkilöstöuutisia. Mietittiin mikä kullekin on se jouluperinne josta ei halua luopua. Aika monelle se on joulukuusi. Minullekin. Lumestakaan en haluaisi luopua. Juuri nyt näyttää siltä että pienen pieni lumikerros sinnittelee maassa joulun yli. Tänään nähtiin jopa lumiaura. Koirat sinkoilivat hihnassa, tuntui kuin olisin leijaa lennättänyt. 

Lähettämäni siemenkirje palasi jouluksi kotiin. Lajeja ja lajikkeita on käsittämätön määrä. Jäljellä taitaa yhä olla kaikkia niitäkin jotka minä laitoin matkaan ja matkan varrelta joka osoitteesta on tullut vähän lisää. Kunhan olen ottanut itselleni aarteita talteen, laitan kirjeen uudelle kierrokselle. Koetan pysyä tolkuissani niiden aarteiden poiminnassa, ettei käy niin kuin entiselle emännälle viime keväänä miljoonan petuniantaimen kanssa.

Läksyjä tehtiin toissailtana yhteentoista, ainakin seitsemän tuntia putkeen, välissä pari ruokataukoa. Lapsi oli tehnyt niitä jo koulussakin. Rästejä ja rästien rästejä. Koululaisen motoriikassa ei ole vikaa. Käsittääkseni hän on myös normaalijärkinen. Osaamisesta tämä ei ole kiinni, mutta jotain vikaa täytyy olla jossain. Hän vain istuu, pyörittelee kynää ja keskittyy kaikkeen muuhun eikä paperille ilmesty ainuttakaan kirjainta tai numeroa. Me vanhemmat jäimme opettajalle kiinni siitä että olemme laiminlyöneet läksyjen valvomisen. Kysymme kyllä joka päivä onko läksyjä ja istumme vieressä kun niitä tehdään. Mutta reppua emme ole kaivelleet, niin että opettajan kirjojen kansiin teippaamat rästilaput ovat jääneet näkemättä. Huono äiti. Tässä olisi taas pahan kierteelle hyvät sytykkeet.

Myös viime yö jäi lyhyeksi. Valvoin saaristolaisleipien paistumista ja voitelin niitä. Huomenna kummankin koululaisen opettaja saa oman leipänsä. Lapsi ihmetteli miksi me niitä opettajille annetaan. Niin kovan työn he ovat meidän kullanmurujen kanssa syksyn (ja vuosien) mittaan tehneet että ovat kyllä muistamisensa ansainneet.

Loppuviikoksi ja viikonlopuksi on ilmaantunut yllättävän paljon ohjelmaa, luultavasti hiukan liikaa minulle. Tänään oli koulun joulujuhla, huomenna kyläkokous, lauantaina koulun joulukirkko ja naapuri-ilta ja sunnuntaina kahdet vieraat. Aivan liikaa sosiaalisia kontakteja. Taidan joutua karsimaan. Ainakin otsalohko on sitä mieltä. Se tuntuu aivan konkreettisesti painavalta. Onneksi puoliso ymmärtää.  


Kunnallispolitiikka painaa otsalohkoa niin paljon että poistuin tänään kaikista aihetta liippaavista keskusteluryhmistä. Huomenna sulkeutuu kirjasto. Paljon muitakin (lasten, sairaiden ja vanhusten) palveluja on lakkautettu ja loputkin halutaan lakkauttaa. Ketä varten kunta on? 

Huomenna on etäpäivä, villasukkapäivä, tukkapystyssäpäivä. Sitä seuraava työpäivä on loppiaisen jälkeen. Kahteen viikkoon ei tarvitse tavata ketään, mennä minnekään eikä muistaa mitään. Kai. Paitsi lupasin juottaa naapurin lampaat. Ehkä paimennan niitä yöllä kedolla. 

Kumman tarkasti on voimat mitoitettu. Yhtään enempää en olisi jaksanut.

Valoa sinulle


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti