Tiistaina väsytti julmetusti, keskiviikkona vielä enemmän. Tokaluokkalainen poti korvatulehdusta, minä jäin kotiin, lääkitsin ja lohduttelin. Menimme molemmat takaisin nukkumaan koko aamupäiväksi. Tuntui ettei työporukan pikkujouluihin lähtemisestä tule mitään mutta vääntäydyin sentään suihkuun ja kampasin naamani. Kannatti lähteä. Tie oli jäässä ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Ajelin siis hiljaa ja myöhästyin vähän mutta ehdin kuitenkin rauhassa syödä. Ruoka oli hyvää ja näytelmä kolahti myös. Puoliltaöin vetäydyin hotelliin nukkumaan. Aamulla työmatkaan meni viisi minuuttia.
Huojuvaa. Yksi jos toinenkin asia töissä tökkii. Jo kerran tai viisi kertaa korjaamani virheet putkahtavat uskollisesti takaisin työhöni, palvelimet kaatuilevat, yhteistyötahot viivyttelevät, lähetykset katoavat, oman putiikin ulkopuolelta tarvittavia ohjeita saa kysellä moneen kertaan aivan kuin seinille puhuisi. Hermot menevät ja vanha tuska palaa. Kaikki odottelu ja toimimattomuus tuntuu pallona jalassa - tai ainakin otsalohkossa. Tekee mieli antaa periksi. Koetan jaksaa, joululoma siintää parin viikon päässä. Tosin se ei poista ongelmia, siirtää vain. Tänään työt sujuivat sentään mukavasti.
Työnohjausta ei nyt kannata järjestää. Esimies on virkavapaalla ja olisi hassu tilanne jos hän jäisi ohjauksen ulkopuolelle. Palataan asiaan loppuvuodesta kun hän on palannut. Hirveän kallistakin se on. Työterveyspsykologin järjestämänä yhden kokoontumisen hinnaksi tulisi likimain viisisataa euroa, sis. alv, ja tapaamisia suositellaan järjestämään vähintään viisi. Niin no, käsittämättömän kallista tosiaan, tulisihan se maksamaan ainakin puolet siitä mitä taannoiset kuvataidehankinnat. Työnohjaus on saanut otsaansa leiman jossa lukee että se järjestetään minun vuokseni. En pidä siitä. Olen mieluummin kokonaan ilman.
Nyt voitaisiin sen sijaan järjestää joku virkistysreissu. Ei näiden kaaliin näköjään millään uppoa että poreamme ja työnohjaus eivät ole sama asia. Kyllä minulle virkistysreissukin kelpaa, ei siinä mitään. En vain millään haluaisi että niistä puhutaan kuin vaihtoehtoisina saman ranskalaisen viivan alla. Jotenkin näiden keskiviikon palaveriterveisten kuulemisen jälkeen jäi olo että parempi kun olinkin kotona nukkumassa.
Savu on yhden tutun lapsen näköinen. En tarkoita tätä millään pahalla. Lapsi on kaunis ja suloinen pikkuihminen, ei karvakorvainen eikä pitkäkuonoinen. Jollain merkillisellä tavalla tämä lapsi ja collienpentu kuitenkin piirteiltään, eniten katseeltaan, muistuttavat toisiaan. Puolisonikin näkee sen. En tosin menisi kertomaan asiaa lapselle enkä hänen vanhemmilleen, eivät ehkä ihastuisi havaintooni yhtä paljon kuin minä.
Torstai-iltana oli kirkas kuutamo. Kävin koirien kanssa rannassa ja ihailin kuun valaisemaa maisemaa pitkään. Tuntui että näin valoisaa ei ole ollut aikoihin päivälläkään. Kuun valossa ja raikkaassa pikku pakkasessa mieleen tulvi tunnelmia teini-iästä. Neljätoistavuotiaana lähdin joka ilta ihmeen säntillisesti kello 19 koiraa ulkoiluttamaan. Tapasin portilla poikaystäväni. Ne olivat pitkiä kävelyjä, ihania iltoja. Kahden ja puolen vuoden kuluttua oma lapseni on saman ikäinen.
Nyt olen nähnyt kaiken. Mihin tämä ihmiskunta on matkalla? Ymmärrän valokuvaamisen, pitkät putket, lisäsalamat, heijastuskankaat, jalustat.. mutta erikoistyökalu jotta voin kuvata itseäni? Yhtäkkiä sukupolvien välinen kuilu ammottaa syvänä ja leveänä kantapäitteni takana. Onneksi pelastuin tälle puolelle.
Aamun sysimustassa pimeydessä mietin entisaikojen ihmisiä. Silloinkin oli varmaan yhtä pimeitä aamuja ja iltoja vaikka lumettomat talvet olivat harvassa. Katuvaloja, pihavaloja, taskulamppuja ja otsalamppuja ei ollut. Silti mentiin lehmät lypsämään ja lähetettiin lapset kouluun metsän poikki. En haluaisi sellaista elämää. Mutta selfievarteen kiteytyi jotain tästä ajastamme. Sen nähtyäni aloin kovasti kaivata piilopirttiä, mökkiä johon ei tule sähköjä. Ikinä. Edes akkujen ja paristojen muodossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti