Maanantai oli aivan hirveä päivä. En onneksi enää muista mitä kaikkea tarpeettoman tyhmää tapahtui, mutta tunnelman muistan. Se oli hyvinkin tuttu vuoden takaa. Kun kuormaan kertyi riittävän monta pientä kortta, kamelin selkä alkoi pahasti notkua. Työpaikalla tökkäsi joka ikinen homma mitä yritin tehdä. Tavanomaisen kiireinen ja sinnikäs toimittaja soitti kolmeen kertaan ja penäsi tietoa jota minulla ei ole, enkä koko päivänä saanut kiinni henkilöä jolla on. En tiedä, olen vain töissä täällä. Ei, ikävä kyllä en tiedä vieläkään.
Kotirintamalla tokaluokkalainen jäi aamulla yksin kotiin kun muut lähtivät töihin, kouluun ja päiväkotiin. Hänen koulupäivänsä alkaa myöhemmin. Mutta kas, hän päättikin pitää sairauslomapäivän. Illalla hän riensi iloisena kuin peipponen ulko-ovelle vastaan ja kertoi ettei mennyt kouluun ollenkaan kun aamulla oli kipeä olo. Siinä paikassa aivoni tekivät tenän. Tuijotin sataprosenttisen tervettä lasta enkä ehtinyt reagoida mitenkään kun Piki survaisi itsensä ovenraosta pihalle ja samaa kyytiä kadulle. Kadunpätkämme on useimmiten aivan autio. Tietenkin juuri nyt pihaliittymän tuntumassa oli kaksi koirantaluttajaa taskukokoisten koiriensa kanssa. Piki ei syönyt niitä, tervehti vain häntä heiluen, mutta toinen ihmisistä taisi pelästyä aikalailla. Kaiken kukkuraksi hän ehti kaikota paikalta sillä välin kun pyydystin Pikiä, niin etten päässyt edes pahoittelemaan.
Noin yleisesti ottaen haluan rohkaista kaikkia koiranomistajia rentoutumaan ja antamaan koirien tutustua toisiinsa. Monelta rähinältä säästyttäisiin kun omistajat eivät panisi niin paljon hanttiin kohtaamistilanteissa. Jos vastaantulija on vihainen, hihnan toisessa päässä todennäköisesti ollaan perillä siitä ja varoitetaan lähestymästä.
Mahtoikohan sekin olla maanantaiaamu kun peruutin auton päin seinää? Oikein hiljaa tosin, peräkoukku vain kosketti, mutta raivostuttaa silti. Minä en peruuttele seiniin! Piirua vaille 30 vuotta autoilua takana eikä yhtään ruttausta. Eikun joo, kymmenen vuotta sitten hirvi törmäsi autooni, jonka olin saanut jo miltei pysäytettyä. Tie oli jäässä ja sarvipää laski pyllymäkeä auton keulaan. Karvavahinkoja siinä lähinnä tuli.
Maanantaipäivän kruunasi tieto kylillä liikkuvasta lasten ahdistelijasta. Seurailee autolla koulusta palaavia alaluokkalaisia ja tarjoaa kyytiä. Poliisi on neuvonut lapsia kulkemaan porukoissa ja aikuisia pitämään kännykät kuvausvalmiudessa.
Tiistai-iltana oltiin metsässä makkaraa paistamassa, samoin keskiviikkona. Ensin päiväkodin luontoryhmän, sitten partiolaisten joulujuhlassa. Keskiviikkona tosin jättäydyin porukasta ja tein tontunhommia kun muut olivat poissa. Pienimmän lapsen suurimman lahjan onnistuin kurkottamaan autotallin katonrajasta huojuvien tikkaiden nokassa varvistellen. Nyt on valtaosa lahjoista paketissa. Mutta.
Minulla on muistikuvia. Olen hankkinut puolisolle joululahjan. Muistan jopa suunnilleen mistä ja mikä se on. Mutta missä se on? Olen myös saanut kuopuksen kummilta joulupostia. Muistan että (yllättäen) oli joku tilanne päällä kun tulin kirjeen kanssa postilaatikolta. Laitoin kirjeen nopeasti johonkin turvaan. Loput varmaan arvaatkin. Viime viikolla kun etsittiin ajastinkelloja valosarjoihin, puoliso löysi eteisen kaapista pussillisen pääsiäismunia. Ehkä joulupaketit löytyvät pääsiäisenä.
Puolison koulu on nyt käyty. Pian alkaa työharjoittelu. Välissä on muutama päivä vapaata. Koira-aitaa nousee kohinalla. Kohta koittaa päivä jolloin voimme päästää koirat terassin ovesta takapihalle. Savukin on oppinut menemään rohkeasti ja epäröimättä portaat alas.
Nyt se tapahtui ensimmäisen kerran: tarkistin netistä erään kasvin nimeä ja törmäsin Googlen kuvahaussa omaan kuvaani. Ihmettelin että kas, onpa joku ottanut ihan saman näköisen kuvan kuin minä. Teen kahta kuvakirjaa rinnakkain uudella, yllättävän toimivalla ohjelmalla: kukkakirjaa ja vuosikirjaa. Tai se toimi yllättävän hyvin eiliseen asti. Tänään ei enää sujunutkaan. Pitää kokeilla toiste uusilla aivoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti