Pakkanen meni pyllylleen. Kävelin lumisateessa koirien kanssa apteekille matolääkettä ostamaan. Jäin suustani - koira-asioista - kiinni. Kiersimme tikkametsän kautta kotiin. Mietin että kukaan ei tiedä kuolemansa hetkeä. Mitä koirat tekisivät jos kuolisin nyt tähän metsäpolulle? Menisivätkö kotiin? Ainakin ne osaavat reitin. Kauanko kestäisi ennen kuin siellä kukaan ymmärtäisi ihmetellä? Tällä kertaa en kuitenkaan kuollut vaan hakeuduin suihkun jälkeen aamupalalle klo 13. Taitaa olla ennätys sitten keikkaelämäaikojeni.
Naapurin lapsi houkutteli vastahakoisimman ulkoilijan pihalle lumirakennushommiin moneksi tunniksi ilman että minun tarvitsi tehdä mitään. Puoliso vei muut kaksi pulkkamäkeen. Siivoilin kotia, lähinnä keittiötä siihen kuntoon että voin ottaa vieraan vastaan. Sain jokusen vaakasuoran pinnan näkyviin.
Vieraani tuli, rapsutteli koirat ja esitteli asiansa. Juttua piisasi kyllä paljon muustakin. Hänellä on kilpirauhasen vajaatoiminta. Diagnoosin saamisessa on ollut aika kova homma. Oireet täsmäävät omieni kanssa: masentuneisuus, väsymys, muistin toimimattomuus, uuden oppiminen mahdotonta, äkkipikaisuus, aggressiivisuus, pahantuulisuus, turvotus, kuulon huononeminen, korkea diastolinen verenpaine... Oireluettelo on pitkä ja monipuolinen ja samoja oireita voi aiheuttaa moni muukin asia, mutta minun kohdallani aivan liian moni oire kolahtaa. Kannattaa kuulemma hakeutua suoraan kunnon lääkärille vaikka se tietäisi matkaa Helsinkiin. Vajaatoiminta-asiaa ymmärtäviä lääkäreitä ei ole monta niissä tapauksissa joissa sairaus ei näy verikokeessa. Vieras puhui aivosumusta. Hymyilin ja sanoin hiljaa että mulla on sumuaivo-niminen blogi. Vieraan leuka loksahti.
Vieraan lapsista kaksi on saman ikäisiä kuin minun. Yhden kerran olemme jopa olleet samaan aikaan synnytyssairaalassa. Kummallakin on urheilijatausta ja sen jälkeinen huomaamatta hiipinyt uupuneisuus, tyytymättömyys, huono itsetunto ja edelleen näiden myötä kertynyt kolmenkymmenen kilon ylipaino. Paitsi että vieraani kadotti oman huonon olonsa ja ylipainonsa kuluneen vuoden aikana ja sai elämänsä takaisin. Miten, siitä hän tuli nyt taipaleen taakse minulle kertomaan. Ennen-jälkeen-kuvat, hersyvä iloisuus ja palava into julistaa ilosanomaa kaikelle kansalle vakuuttivat minut niin, että aion kokeilla hänen menetelmäänsä. Tunnistin tuon innon. Se on samanlainen kuin minun omaan kokemukseen perustuva intoni kertoa nenäkannusta.
Painonpudotus ja oikeiden ruokatottumusten omaksuminen (ja vanhojen unohtaminen) helpottaa myös kilpirauhasoireita vaikken lääkitystä saisikaan. Kun syön oikealla tavalla eli terveellisiä aterioita tiheästi, aineenvaihdunta toimii. Verensokerin vaihtelu pysyy tolkun rajoissa, jolloin kroppa ei kerää rasvaa. Sokeri on kuin huume, sanoo vieras, mutta koukusta pääsee kyllä irti. Hän antoi itselleen luvan syödä jouluna niin paljon suklaata kuin haluaa mutta kas, hän ei halunnut. Ei maistu hyvältä. Sen sijaan salaatti maistuu. Ja liikunta. Ken elää, näkee.
Olenko kertonut kuinka kuopus oli nelivuotiaana kohtelias kyläpaikan tarjoilujen äärellä. Isäntä kysyi maistuuko ruoka. Lapsi vastasi kirkkaalla äänellä että maistuu. Ja jatkoi hetken kuluttua: se maistuu pahalta.
Keräsin myöhään syksyllä komeamaksaruohon varsia maljakkoon. Nyt katkoin kuihtuneet kukinnot pois ja istutin komeat juuret kasvattaneet varret multaan. Siinä keittiötä varisevien kukintojen, mullan ja veden kanssa sotkiessani kysäisin esikoiselta pitääkö hän minua koskaan omituisena. Lapsi sanoi että pitää. Tarkensi vielä painokkaasti siis omituisena, etten vain erehtyisi luulemaan muunlaiseksi pitämiseksi. Illalla esikoinen söi iltapalaa ja jutteli että hänen mielestään punainen lohi on parhaan makuista, parempaa kuin sen sukulaiset. Mitä mieltä minä olen? Vastasin etten ole paljon syönyt sukulaisia. Lapsen mielestä se on oikeastaan aika hyvä asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti