Yllätysvauva

Tottahan siitä tuli. Saimme viime yönä perheenlisäystä. Nyt voin kertoa koko tarinan. Olin keskiviikkoiltana kuistilla sytyttelemässä kynttilöitä kun koiraystävä tuli kysymään haluatteko blue merle collien pennun - ei maksa mitään. Kahdeksan viikon ikäisellä urospennulla on todettu rodussa esiintyvä perinnöllinen silmäsairaus, ablaatio. Sairaus saattaa aiheuttaa verkkokalvon irtoamisen ja koiran sokeutumisen - useimmiten kuitenkin vain toisen silmän. Joillekin kasvattajille on ihan normaali käytäntö lopettaa tällaiset pennut, koska niitä ei voi myydä eikä tietenkään myöskään käyttää jalostukseen. Tuttavan tuttavan tuttavalle kasvattajalle se ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Hän halusi etsiä pennulle turvallisen, luotettavan kodin.

Kysyin perheenjäsenien mielipidettä, kerroin sairaudesta ja näytin netistä pennun kuvan. Kaikki halusivat pennun meille. Koiraystävä toimi puhemiehenä ja kun torstaina soitin kasvattajalle, hän kertoi tietävänsä meistä jo kaiken ja uskovansa että olemme juuri sellainen perhe jolle hän pennun haluaa antaa. Pentu asui neljän tunnin ajomatkan päässä meiltä ja mietin jaksaisinko viikonloppuna ajaa hakemaan sen. Kasvattaja sanoi että hänelle on juuri tulossa ulkomaalainen vieras joka pitää noutaa lentoasemalta keskellä yötä. Sinnehän on meiltä paljon lyhyempi matka! Teimme saman tien treffit asemalle. Koiraystävä lähti mukaan pitämään minua hereillä.

Meillä oli valtavan hauska matka. Juttua piisasi, liikennettä oli niin vähän että saatoin ajaa kaksi tuntia vakionopeudensäätimen avulla painamatta kaasua tai jarrua kertaakaan eikä ohjauspyörääkään paljon tarvinnut käännellä. Sää oli mitä mainioin. Eikä väsyttänyt yhtään. Ilman seuralaista yöllinen ajelu olisi totisesti ollut uuvuttavaa.

Lentoasemalla tapasimme lämminsydämisen miehen, josta näki että hän rakastaa koiriaan. Kävimme paperit läpi ja mies hyvästeli hellästi pikku mökkyläisen, käski olla reipas poika. Saimme mukaamme pehmoiseen huopaan käärityn koiravauvan papereineen, ruokintaohjeineen ja ruokineen. Pentu kuljetuslaatikkoon ja laatikko turvavöihin. Vinkuminen loppui heti kun pääsimme valtatielle. Kotona olimme puoli kolmen maissa yöllä eikä vieläkään väsyttänyt yhtään. Koirien tutustumistuokion jälkeen pentu jäi olohuoneeseen nukkumaan, minä vein Pikin toiseen huoneeseen kanssani ja nukuimme kaikki kuin tukit. Ainakaan en kuullut vinkumista enkä tassujen rapinaa ennen aamukahdeksaa.

Lapset heräsivät uuteen aamuun ja löysivät olohuoneesta pyöreän, pehmoisen, valloittavan töppöjalkaisen pennun. Ihanaa nähdä miten heidän silmänsä loistivat. Kutsumme koiraa tällä hetkellä Savuksi. Saattaa olla että siitä tulee pysyvä nimi. Piki oli aluksi yli-innokas, kulki pennun perässä jokaisen askeleen ja jyräsi pienokaisen mennen tullen kuin hyökkäysvaunu. Pennun syntymäkodissa on neljätoista aikuista collieta, niinpä se ei ollut moinaankaan. Nyt Piki on jo rauhoittunut. Yllätysvauva solahti perheemme jäseneksi ja Pikin pikkuveljeksi kuin olisi aina ollut.

Minä vartioin täällä.

Jännät paikat

Blogilla oli eilen yksivuotissynttärit. En juhlista sitä arvonnalla, mutta voin kyllä lähettää punahatun siemeniä jokaiselle lukijalle joka toimittaa minulle yhteystietonsa. Ahnehdin näet naapurin kukkamaalta joka ikisen hatunsiemenen peukalo ruvella. Millähän sitä oppisi hillitsemään itsensä.

Itsehillinnästä puheenollen juuri nyt näyttää siltä että meille on tulossa perheenlisäystä ensi yönä. Jännittää!

Miten kaunista voikaan olla lokakuun lopussa! Aurinko pilkahteli ja järvi hohti hopeaisena. Saattelin keskimmäisen kouluun ja jatkoin Pikin kanssa peltotielle ja metsäpoluille. Löysimme uuden näköalapaikan järvelle kallion laelta.

Iltapäivällä pidettiin tricolorien kokoontumisajot koiraystävän pihassa. Koiria ja emäntiä kumpiakin kolme. Päivällisen jälkeen olen yrittänyt huonolla menestyksellä nukkua jaksaakseni ajaa yöllä treffeille. Sanoinko jo että jännittää?

Loppukevennys

Työterveyslääkäri soitti verenpainelääkityksen vuoksi otettujen verikokeiden tulokset. Verensokeri, hyvät, huonot ja kokonaiskolesterolit sekä munuaisarvot kaikki kunnossa. Triglyseridi vähän koholla, mihin auttaisi hiilihydraattien vähentäminen. Lääkäri puhui perunan, riisin ja vehnän vähentämisestä ja täysjyvätuotteiden suosimisesta päivittäisessä ruokavaliossa, mutta pelkäänpä että nuo asiat ovat kohdallani jo ihan mallillaan. Ongelma löytyy sieltä rusinapulla-sun-muu-omenapiirakka-osastolta ja makeisista. Suklaalakkoni on lähestulkoon pitänyt ja kekseistäkin olen melkein pysynyt erossa, mutta eilen illalla vetäisin pussillisen irtokarkkeja. Lakko rakoilee.

Lääkäri sanoi että sen kun vaan nielet kokonaisena sen essitalopraamin, vatsan kautta sen on tarkoitus imeytyä. Sen enempää maun parantamiseksi lisätyt apuaineet kuin lääkkeen vaikuttava aine itsessään eivät muodosta mitään erityisen ihanaa gastronomista elämystä.

Etätyö sujui aamupäivän ajan mukavasti ja pääsi vähän yllättämäänkin mielenkiintoisuudellaan. Aiheena oli kuolema. Ruokatunnilla menin Pikin kanssa vesisateeseen pelaamaan jalkapalloa. Pelaaminen oli vähän hankalaa puolison viisi numeroa liian isoissa saappaissa. Tuli huti ja totesin koiralle ääneen että äiti potkaisi tyhjää. Repesin ääneeni nauramaan ja tuumin että jos ei ennestään ollut hullun mainetta niin nyt ainakin on. Seisoo vesisateessa nauramassa itsekseen. Koirakin katseli hölmistyneenä vieressä.

Karvaisella ystävälläni on ihmeellinen terveyttä edistävä vaikutus. Tuskin olisin itsekseni tullut tuohon säähän lähteneeksi ruokatuntia viettämään ja tuskin myöskään suoriutuisin yksin iltaisin pussipimeään kurakeliin reippailemaan. Liikunta ja ulkoilma on kuitenkin juuri se mitä välttämättä tarvitsen työpäivän jälkeen ihan jo psyyken saati sitten sooman hyvinvoinnin kannalta.

Iltapäivällä lapset ja kaksi kaveria tulivat koulusta. Juuri kuten eilen olin neuvonut olemaan tekemättä. En halua tänne kavereita etäpäivänä. Omat alkoivat vieläpä tapella keskenään tavallistakin raivokkaammin. Piti raivata koko lauma pihalle vesisateeseen.

Illalla putosi suuri kivisäkki niskasta täysin yllättäen. Eikä edes varpaille. Isän perunkirjoitus, jonka olin jo kokonaan unohtanut (kirjoitin isoveljelle valtakirjan hoitaa kaiken) tuli valmiiksi ja tililleni ropsahti pikkiriikkinen perintö. En odottanut mitään, sillä isä luopui kaikesta omaisuudestaan meidän hyväksemme äidin perunkirjoituksen yhteydessä vuonna 2002. Sen verran kuitenkin jäi viivan alle että saan maksettua lapsille velkani ja muutaman laskunkin. Taivaasta satoi rahaa. Kiitos isä.

 

Luuri kuumana

Sunnuntaina saimme vieraita jotka panivat päiväohjelmamme uusiksi. Heitä varten ei kuulemma saanut siivota eikä leipoa. Siivosimme silti. Keskimmäinen lapsi touhusi riepu kädessä silmät innosta loistaen. Pesi ikkunatkin. Voi miten kaunis koti meillä onkaan kun se on siisti. (Tai olisi kaunis, jos vielä tapetoisimme.) Normaaliaikaan siirtymisen vuoksi ennätimme leipoakin. Vierailijapariskunnan mies totesi että pitäähän tätä omenapiirakkaa nyt ottaa ettei emäntä pahastu. Vaimo totesi että niin, pitää se ottaa se viideskin pala, muuten varmasti pahastuu.

Illalla ennätin katsoa tanssiohjelman. Joudun taipumaan sen asian edessä että Janna ei ehkä voitakaan. Pete on ilmiömäinen. Naisten on sentään aika paljon helpompi tanssia hyvin ammattimaisen viejän käsivarsilla kuin miesten oppia uskottavasti viemään opettajaansa. Siinä mielessä pitäisi olla erikseen naisten ja miesten sarjat. Mutta Pete vaan vie. Hänelle mikään ei näy olevan vaikeaa. Ja mikä ryhti! Asenne! Kaaret! Linjat! Jalkatyö! Hämmästyttävän lahjakas kaveri jolla on loistava opettaja.

Tavanomaiset iltaravit: kuka nukkuu missäkin tai ei nuku ja miksi ei nuku. Ja miksi niitä ei iltaisin edes väsytä yhtään? Ei riitä että sisarukset nukkuvat samassa huoneessa. Pitää olla aikuinen. Mistä ihmeestä ne keksivät aina jotain pelättävää niin ettei uni tule omassa sängyssä. Millainen mahtaa olla se oman huoneen mörkö joka pelkää äitiä ja isää niin kovasti ettei uskalla tulla kanssamme samaan huoneeseen? Oliko perhepeti vauvana sittenkin virhe? Kaikki kolme lasta päätyivät puolison sänkyyn limittäin ja lomittain ja puoliso taas kerran evakkoon jonnekin muualle. 

Maanantaiaamu, kello kuusi. Erittäin katkonaiset yöunet takana. Muistettavia asioita pitkä lista. Vielä kun muistaisi ottaa mukaansa sen listan. Lompakko on, puhelimet on, eväät on.. Pääsin matkaan ilman perhettä. Kaupunkiin tullessa muistin työpaikan avaimet - niitä en ollut muistanut tsekata. Kerrankin ajoissa tulossa töihin ja lopputuloksena se, että pitää odotella kadulla kunnes joku muukin tulee. Vaan ei, ei tällä kertaa! Avaimet olivat viime viikolla unohtuneet takkini taskuun ja nyt oli sama takki päällä!

Kävin labrassa paastoverikokeessa. Hain essitalopraamia apteekista. Sain erilaiset praamit kuin tähän asti on ollut. Käyttöohjeessa sanotaan että tabletti on otettava ilman ruokaa. Se hajoaa suussa herkästi. En ymmärrä. Nielen yleensä myös ruokani, jos se on suuhun asti päätynyt. Ja lääkkeen kuuluukin hajota jo suussa. Tarvitsen taskussa kannettavan omalääkärin lisäksi ehkä myös farmaseutin jolta voin kysellä.

Kertailin niitä asioita joita sijaiseni on opettanut, mutten päässyt puusta pitkään ennen kuin pyysin hänet apuun. Osassa hommista en pääse puusta pitkään ennen kuin saan apua hallinnosta. Ja sitä saankin odotella, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Paniikki nosteli päätään. Loppupäivästä olin jo aivan pyörryksissä. En tule selviämään tästä. Romahdan ennen kuin asiat on saatu kuntoon.

Puhelin soi enemmän kuin viimeksi kuluneen puolen vuoden aikana yhteensä. Kaksi eri puhelinta. Hammashoitolasta soitettiin kahdesti ja siirrettiin kuopuksen tarkastusaikaa. Oman putiikkini henkilöstöpäällikkö soitti. Kelasta oli otettu yhteyttä ja kysytty katkaistaanko osasairauspäivärahakausi umpilisäkesairauslomani ajaksi. Tällöin saisin Kelalta sairauspäivärahan täydestä palkastani laskettuna. Hetken päästä Kelasta soitettiin minullekin samasta asiasta. Kahdesti. Katkaistaan sopimus ja tehdään uusi, joka tulee minulle pikana allekirjoitettavaksi. Rahat tulevat silti vasta ties milloin. Päivän päätteeksi soitti vielä lapsen koulukaverin äiti ja kyseli lastaan. Meiltähän tuo löytyi ja hoitui kotiin, vaikka olin 40 kilometrin päässä.

Ikäviä ja täysin ennakoimattomia uutisia lähipiiristä. Yritän ajatella että your business mutta olo on yhtä halju kuin silloin kun vastaava tilanne oli päällä omassa elämässäni. Tunnelma on ollut päällimmäisenä koko päivän. 

Koska ei tarvinnut ehtiä päiväkotiin viideksi, tein myös loppupäästä vähän pitemmän työpäivän ja hoidin kaksi roikkunutta asiaa kotimatkan varrella. Kolmannen unohdin. Muuta ei sitten illalla enää ehtinytkään kuin kunnon lenkin koiran kanssa.

Näkymä lokakuisena aamuna terassilta

Ovenkahvat ja täysikuu

Makasin äsken sohvalla antibioottitipat korvassa ja kuopuksen kantapäät kylkiluiden välissä. Aikani kuluksi bloggasin Erkillä. Tällaista tekstiä siitä syntyi:

Eräällä uudella kyläksenipä kasvaa upea edellisen asukkaan istuttama punahattukasvusto pihallaan. Eilen kysyin voinko käydä kaunistelemassa hauskemmat taskuuni. Rouva vastasi: Ilman muuta, en tiedä mitä ne ovat! Jälkeenpäin hän katsoi netistä millaisesta kukasta on kysymys ja laittoi viestin ettei hänen puutarha-alan sellaisia kasva. Toisella upeat kukat eikä ole edes huomannut niitä! Tasan ei käy ovenkahvat. Nyt minulla on iso kirjekuorellinen siemeniä ja parin vuoden päästä ehkä yhtä upea hupeniko!

Kirjoitin puhelimella taannoin myös puolisolle ostoslistan: omenia, banaaneja, maitoa, täysikuu. Elinvuosia on tullut puhelimelle nauraessa lisää niin että elän näillä näkymin 160-vuotiaaksi. Hupi tosin vähenee sitä mukaa kun tallennan käyttämiäni sanoja puhelimen sanastoon.

Päivän sää oli jäätävä. Pikkanen pakkanen ja hyytävä viima. Kävelimme puolison ja Pikin kanssa apteekkiin, kauppaan ja hatunsiemeniä keräämään. Muutamaa tuntia myöhemmin puoliso ja esikoinen (jupisten) kävelivät hakemaan kuopuksen päiväkodista samalla kun minä lähdin Pikin kanssa jäljittämään keskimmäistä. Tokaluokkalainen oli vielä pari vuotta sitten mahdoton arkajalka eikä suostunut lähtemään kotoa mihinkään ilman isää tai äitiä. Nykyään häntä saa etsiskellä pitkin kyliä jatkuvasti. Kyläluuta oli tänäänkin neljä tuntia kaverien kanssa potkulautailemassa ja vesilätäköissä luistelemassa ja kun kehotin tulemaan kotiin, hän kysyi miksi.

Eilen kävelin Pikin kanssa metsässä kaksi tuntia. Ennen kotiin lähtöä keräsin pipollisen jäisiä suppilovahveroita. Koira sai tavanomaisen päässilimääsyyskohtauksensa, juoksi päätä pahkaa ees taas ja sivuutti minut mahdollisimman läheltä. Paitsi että tällä kertaa osui. Reilut parikymmentä kiloa hurttaa törmäsi maksiminopeudella sivulta päin päähäni. Tuntui että pää irtoaa. Itku pääsi silkasta pelästyksestä. Ei sentään tullut aivotärähdykseen viittaavia oireita, vaikka pidin sitäkin ihan mahdollisena.

Iltapäivän käytin lempipuuhaani kuvankäsittelyyn. Otin makrokuvia puolison lapsuuskuvista ja väsäsin niistä erilaisia kollaaseja syntymäpäiväkutsukortteja varten.

Tämän päivän olen käyttänyt punahatunsiementen puhdistamiseen. Mukillinen siemeniä, rekka-autollinen roskaa ja yksi kammottavan näköinen hämähäkki. Illalla laitettiin takkaan tuli, katsottiin Samulin päivä ja syötiin lettuja mansikkahillon kera.

Ärsykeohjautuva

Sunnuntaina pidettiin pyjamapäivä. Vettä satoi kaiken päivää ja kävimme ulkona vain pikaisesti Pikin kanssa. Muuten vietimme päivän vuoteessa täkkien alla katsellen netistä kaksi jaksoa Putousta, viime perjantain Vain elämää -jakson sekä Tanssii tähtien kanssa -ohjelman suoran lähetyksen. Tuota viimeistä katseli tosin vain kuopus ja minä, muut olivat saunassa. Kuulostaako idylliseltä? Älä luule. Kaksi pienintä tappeli ja parkui koko ajan, kiipeili isänsä selässä, tyrkki toinen toistaan sieltä pois ja romahteli sääriluitteni päälle. Ohjelmista kuuli vain pätkän sieltä täältä. Pinna kiristyi niin isällä kuin äidilläkin mutta kovempikaan ärjyminen ei saanut lapsia hiljenemään tai siirtymään toiseen huoneeseen. Nukkumaanmenoaikaan alkoi taas uuvuttava taistelu siitä kuka missäkin nukkuu ja miksi siellä ei voi nukkua ilman aikuista. En tiedä mihin ja miten puoliso lopulta sai tenavat tainnutettua mutta pitkään se kesti.

Maanantaiaamuna avasin töissä henkilöstöpäällikön viestin. Kyllä, aivan kuten pelkäsin, syyskuun sairauslomani ovat palkattomat. Puolet kuukaudesta! Romahdin, synkkenin ja epätoivoonnuin aika lailla, itkussa oli pitelemistä. Juuri kun ehdin ajatella että alituinen penninvenytys edes hiukan helpottaa kun alan saada täyttä palkkaa. Kaikki mahdolliset sairauslomani ovat palkattomia vuoden loppuun asti. Rustasin äkkiä sairauspäivärahahakemuksen Kelaan.

Kävin työterveyslääkärillä. Tai olin. Ainakin tunnin. Hän puhui otsalohkosta ja piirteli kuvia. Nappasin piirrellyt tarralaput reppuuni ja yritän niiden avulla hahmottaa mitä kaikkea hän sanoikaan. Yhdessä kuvassa on puu jossa on vain runko ja kolme oksaa. Se on tilanteeni nyt. Kun otsalohko on remontissa, en pysty erottelemaan pieniä huolia isoista, sellaisista joihin oikeasti tarvitsee reagoida. Kaikki huolet mätkähtävät samalla voimalla suoraan runkoon ja vievät yhtä paljon voimia. Kun otsalohkoni toipuu - lääkäri piirsi puun jossa on paljon oksia ja lehtiä - pienet huolet tuntuvat enää värähdyksenä uloimman oksan kärjessä. 

Valitin että töitä on liian vähän. Lääkäri piirsi käyrän jonka huipulla työn kuormitus on maksimissaan. Parhaiten ihminen voi hiukan siinä huipun alapuolella. Alhaalla laaksossa, missä työtehtäviä on hyvin vähän, henkinen kuormitus on huomattavan iso. Toisaalta minun tilanteessani on ihan hyvä että ärsykkeitä on vähän. Otsalohkoni saa aikaa toipua. Muistelen että hän olisi kuvannut tilaani sanalla ärsykeohjautuva, mutta ehkä sana oli joku muu, sillä tuolla sanalla ei löydy nettihaulla mitään. Otsalohkoni pitäisi toimia kapellimestarina. Nyt kun se on remontissa, ärsykkeet esittävät kaikki omia soolonpätkiään sekaisin ja päällekkäin. Eihän sellaista ole kiva kuunnella. Lääkäri kehotti neuvottelemaan esimiehen kanssa hiljaiseen työpäivään palauttavia hetkiä jolloin saan luvan kanssa ja keskittyneesti tehdä jotain ihan omiani, esimerkiksi opiskella rhododendronin kasvatusta netistä. Olen tainnut tulla aika tutuksi lääkärille. 

Esimiehen kanssa voin myös neuvotella haluammeko että työterveysneuvottelu pidetään. Lääkäri ei pidä sitä välttämättömänä. Paljon muutakin hän sanoi, mutta ärsykkeiden määrä ylitti otsalohkoni kapasiteetin. Sain tunnin ajan työterveyshoitajalle, jonka kanssa voin miettiä mitä muuta palauttavat hetkeni voisivat olla hortonomian lisäksi.

Ensin työ, sitten.. työ

Partiolaiset saatiin matkaan yhdeksältä aamulla. Outoa kyllä, ajoissa. Kassillinen jalkineita näkyi unohtuneen eteiseen mutta sää on ollut loistelias joten vaihtokengille ei liene ollut tarvettakaan. Esikoinen, joka vielä eilen kiukkusi leirille lähtöä, kävi aamulla ihan erikseen kertomassa minulle että nyt tuntuukin kivalta lähteä.

Me kotijoukot vaelsimme metsässä. Piki ryntäsi menojaan heti kun päästin sen irti. Pian kuului raivoisa haukku rannasta toiselta puolen metsää. Koira oli niin levoton ja nenä pitkällä koko ajan etten arvannut päästää sitä toista kertaa irti. Peurat ja hännänheilutuksesta päätellen jokunen koirakin olivat jättäneet hajujälkiä. Fleksin kanssa on aika tuskaisaa yrittää edetä metsässä kun koira kietoo sen alituiseen jonkun näreen ympärille. Ketään emme nähneet vaikka odotin että sienestäjiä olisi lauantaipäivänä liikkeellä.

Ajattelin että on hyvinkin rento päivä. Ruokaa on eiliseltä valmiina sen kuin lämmittää. Kun lapset on ruokittu, vedän vain lonkkaa, lueskelen lehtiä tai otan nokoset. Mutta kas kummaa, yhtäkkiä huomasin että on kello viiden teen aika enkä ollut edes istahtanut siinä välissä. Ripustelin pyykkejä, vaihdoin sieniä kuivuriin, leivoin pari omenapiirakkaa, hoidin huonekasveja, raivasin keittiötä. Maailma piti taas kerran saada valmiiksi ennen kuin voi loikoa. Laiskottelematta jäi ja palkaksi sain kipeän selän. Se suuttuu aina kun olen pitkään jalkeilla ilman jalkineita.

Kun menin pyykin ripustukseen Pikin kanssa, naapurin Miiru oli meidän pihassa. Ajojahtihan siitä syntyi ja naapurinkin kukkapenkit pöllysivät. Koiralta oli jäänyt korvat narikkaan eikä komennoilla ja vislauksilla ollut mitään vaikutusta. V-käyräni osoitti kohti koillista. Se hyvä, että tähän asti Piki on aina palannut hakematta takaisin kotiin sitten kun hänelle sopii.

Sytyttelin muutaman kynttilän puutarhaan, nostin keijunmekon sisälle talvehtimaan (tai kuolemaan), keräsin kaksi korillista puhdasta pyykkiä turvaan huomiselta sateelta ja kiersin lasten ja koiran kanssa pienen iltalenkin. Lapset juoksivat edellä ja löysivät syksyn ensimmäisen pinnalta jäätyneen lätäkön. Kun ehdin kohdalle, pienin roikotti peukalon ja etusormen välissä kintaitaan ja ilmoitti että ne ovat jostain syystä mutaiset.

Omenapiirakkaa syötiin niin että napa oli ratketa. Lapsille tuskin tulee mitään ongelmaa mutta minulle voi tulla aamuyöstä sappikohtaus. Katseltiin putous. Uskon tietäväni kuka putoaa ensimmäisenä ja ketkä ovat finaalissa. Neiti Vähä-Hiilari on huikea ilmestys eikä notkea Rontgoteus Hittavainen jää paljonkaan jälkeen. Loiroa esittänyt Ville Tiihonen on ilmiömäinen imitaattori.

Lapset valvoivat melkein puoleenyöhön. Miten ihmeessä sitä virtaa riittää. Otin suosista heidät tähän huoneeseen nukkumaan. Tuossa he nyt viimeinkin tuhisevat, saman peiton alla jalkapohjat vastakkain.

Olen parina viime päivänä tuntenut pitkästä aikaa huomattavaa ärtyneisyyttä, menettänyt malttini ja tiuskinut lapsille. Alkaako essitalopraamin taika laimentua? Vai työelämään paluuko on syynä? En millään jaksaisi palata sellaiseksi kuin olin vuosi sitten. Jäkättäjäksi, nalkuttajaksi, huutajaksi, rageejaksi.

Sädepäivänhattu 'Goldsturm'