351.

Huomasin juuri että on tullut kirjoitettua 350 tekstiä tähän blogiin! Tämä on nro 351. Olen miettinyt blogin lopettamista: eihän tässä masennuksesta ole asiaa enää siteeksikään. Päädyin kuitenkin siihen, että kirjoitan kunnes lopetan lääkkeiden käytön.

His master's voice. Tai toiveissa makupala.

Ihana aamulenkki, aurinko paistoi pitkästä aikaa. Pakkasin fleksit selkäreppuun jotta sain kädet vapaaksi kuvaamista varten. Linnut lauloivat. Liverrys ja viserrys on syyskuussa syntyneelle Savulle jotain ihan uutta ja ihmeellistä. Ja ihmeelliseltä se tuntui minustakin.

Kaunis puolivuotias honkkeli murmelini

Piki teki taas varmaan kymmenen kertaa pitemmän lenkin kuin Savu ja minä. Se juoksee formulan nopeudella ja hyppii kuin peura. Ihan huippua asua paikassa, jossa voi ulkoiluttaa koiria vapaana. Tehdä luomulenkkejä.

Perhe tuli ulko-ovella vastaan. Sain käydä rauhassa suihkussa, syödä välipalan, siivota, hoidella pyykit ja laittaa ruuan. Tyypillinen perheenäidin "lomapäivä". Lounaan jälkeen vaihdoin muutamalle kukalle mullat ja koulin chilit ja paprikat. En voi kauankaan puuhata taimihommissa kun yläselkä kipeytyy pahanpäiväisesti. Keijunmekot ja värinokkoset oli pakko jättää tuonnemmaksi. Jauhiaisista ei ole tältä päivältä havaintoja vaikka olen vahtinut taimipöydän yllä kuin haukka.

Koirapartio tarkastuskierroksella

Puoliso kävi sahalla ja etsi sitä varten kuormaliinoja auton peräkontista. Ja löysi hukkaamani kirjaston kirjan littanaksi laskettavan takapenkin alta. Sahalta kulkeutui kotiin valtava lautakuorma. Varastoprojekti lähtee ehkä taas edistymään.

Esikoinen hoiti koirien päivälenkin ja puoliso iltalenkin. Suunnittelin koiraystävän kanssa kaupunkiretkeä huomiseksi, kahteen puutarhaliikkeeseen ja yhdelle kivalle kirpparille, kunhan olen ensin käynyt psykoterapeutilla. Jo pelkkä suunnittelu sai hyvälle mielelle. Sain annoksen ovensuuvertaistukea kun tuttu äiti kävi noutamassa kylässä olleen lapsensa. Neolife-guruni kyseli kuulumisia. Tiedän, että huolenpito ja kannustaminen kuuluvat hänen konseptiinsa mutta mukavalta se tuntuu silti.

Sain pienemmätkin lapset vielä toisen kerran ulos. Riittää kun olette viisitoista minuuttia, lupasin. Eivät huomanneet tulla kyselemään varttinsa perään ja ulkoilivat pari tuntia. Kun pienin piipiäinen tuli sisään, hän juoksi kipin kapin lastenhuoneeseen, kiertyi kippuralle ja nukahti. Nukkuu kaiketi taas aamuun asti.