Yllätysperintö

Taimieni kimppuun on hyökännyt ansarijauhiainen. Koiraystävä (ja koira) kävi kesäkukka-asioissa kyläilemässä ja teki lajinmäärityksen. Herra jauhiainen ei olekaan niin harmiton ötökkä kuin olen luullut. Kerran jo myrkytin, mutta tuossa heitä yhä lentelee sankoin joukoin. Veteen upotusta, suihkutusta, myrkytystä, kaikki keinot käyttöön. En halua jauhiaisparvia uusien pistokkaitteni kimppuun.

Matin päivä on ensi tiistaina. Silloin on perimätiedon mukaan otollinen aika ottaa pelargoneista pistokkaita. Ja muutenkin näinä päivinä, yläkuulla. Aion ottaa pistokkaita paitsi pelargoneista, myös verenpisaroista, murattimikaniasta ja hopeaputouksesta. Kunhan pikkuruiset kissan tallomat keijunmekon taimet lähtevät kasvuun, niitäkin saa lisättyä pistokkaista. Toivoa on niin kauan kuin on vihreää. Tämän kevään oppeja on se, että pistokkaat on helppo juurruttaa tässä kissanhiekassa.

Lapsella oli koululääkärintarkastus. Molemmat vanhemmat ja terveydenhoitaja olivat mukana. Kaksitoistavuotiaan oloinen lääkäri esitti paljon kysymyksiä eikä oikeastaan muuta sanonutkaan. Oletan että olisi sanonut jos jotain olisi huonosti. Terveydenhoitaja huomasi hoikistumiseni. Hän myös pitäytyi tällä kertaa meidän perheemme asioissa. Puoliso on tiettävästi kehottanut häntä olemaan puimatta muiden ongelmia meidän neuvola-ajallamme ja varsinkaan minun kanssani. Bueno.

Minulla on ehkä alkavalla viikolla psykoterapeutin tapaaminen. En muista, en löydä muistilappua enkä kalenterimerkintää. Laitoin terapeutille sähköpostia ja toivon ettei tapaaminen ole ainakaan heti maanantaiaamuna.

Kävimme taas pikkuihmisten synttäreillä synnyinkaupungissani. Pidin siis jälleen päivän tauon sokerilakossa. Juhlissa tapasin pitkästä aikaa serkkuni. Hän järjesti minulle ison yllätyksen. En ole koskaan puhunut yhdellekään sukulaiselle isoäidin seinällä roikkuneesta vanhasta taulusta jota olen pikkutytöstä asti ihaillut. En ole kertonut myöskään siitä että 20 vuotta sitten toivoin saavani sen muistoksi mummusta. Perinnönjaossa taulu meni hänen tyttärelleen, minun sittemmin edesmenneelle tädilleni. Nyt serkkuni kysyi äkkiarvaamatta haluaisinko sen. Kysyi, koska minä olin tullut hänen mieleensä kun hän katsoi taulua. Ihmeellistä. Haimme taulun saman tien. Sain myös kaksi isoisäni lyijykynäpiirrosta. Lapsillekin poikkeaminen tätini talossa oli ihmeellinen. He ihastuivat johonkin kauniiseen pikkuesineeseen (joita tädillä oli paljon) ja sitä mukaa serkku kyseli haluaisitko sen, ota vain, ole hyvä.

Tokaluokkalainen sai kotitehtäväksi kirjoittaa runon. Hän repi epätoivoisena hiuksiaan ja vajosi pöydän alle, joten autoin häntä hiukkasen. Koulussa runoja lukiessa ilmeni että muutkin vanhemmat olivat auttaneet. Joku oppilaista keksi että annetaan vanhemmille kotitehtävä: Isien ja äitien pitää kirjoittaa runo. Suunnilleen tällainen syntyi tässä kodissa:

Isä tekee korismaaleja,

äiti kerää mariskooleja.

Äiti luki Kalevalan,

isä onki valekalan.

Äiti ajoi ojaan, oli paha kurvi,

isän verkkoon tarttui 

kuhaparvi.

Opettajan mukaan seuraava koulupäivä oli huikea. Runoja luettiin. Riemuittiin ja naurettiin, opettaja välillä jopa vähän kyynelehti liikutuksesta. Oppilaat olivat ylpeitä vanhemmistaan. Taas joku oppilaista keksi idean: tehdään luokan oma runokirja! Laitetaan kunkin oppilaan ja hänen huoltajiensa runo vierekkäin ja kuvaamataidon tunneilla kirja kuvitetaan. Opettaja ei voinut muuta kuin suostua ja alkaa kerätä huoltajilta lupia julkaisemiseen. Tällaisesta koulunkäynnistä minä pidän!

Otto Liimatainen 1938