Lapset parkuivat kaiken päivää. Pienin ja suurin. Pienellä oli aamulla nähtävästi nälkä ja kohta sen jälkeen hukassa jokin elämää suurempi duplo-palikka. Suurin kiukutteli kun piti lähteä äidin kanssa kävelylle. Itkua piisasi myös siitä että äidillä on niin hieno phonepad vaikka hän on käyttäytynyt hyvin jo monta kuukautta kun isä harkitsee uuden puhelimen hankkimista hänelle. Ja aina vain se harkitsee ja nyt ostikin äidille enkä mä kumminkaan ikinä saa sitä puhelinta ja pitäkää tunkkinne. Lapsi myös loukkasi sekä nilkkansa että kämmenensä metsässä. Lounasaikaan raivottiin siitä kun ruuaksi oli makkarasoppaa. Ja sen jälkeen siitä kun huomenna pitää lähteä partioleirille. En muista mistä kaikesta muusta ne raivosivat, mutta ääntä tosiaan piisasi koko päiväksi.
Vaihdoin uudet suppilovahverot kuivuriin. Sienet olivat jäätyneet kuistilla yhdeksi suureksi klimpiksi mistä niitä piti veistellä irti. Talvi yllätti sienestäjän.
Puoliltapäivin siis lähdin metsään lasten ja koiran kanssa. Tällä kertaa pidin varani eivätkä he päässeet livahtamaan kotiin. Kävelimme koko metsäpolun päästä päähän ja vielä toisenkin polun ja vasta lumikkotietä takaisin kotiin. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja luonto oli yön pakkasen jäljiltä ihanasti kuurassa. Olin tyytyväinen itseeni: tarmoni riitti porukan äkseeraamiseen liikkeelle ja he näkivät kaiken sen kauneuden. Monet vihaavat lunta ja pakkasta, minä rakastan! Pitkää pimeyttä minäkin inhoan. Lumi lievittää sitä.
Sopan jälkeen vein pyykit ulos ja kiertelin puutarhassa keräämässä viimeisiä siemeniä. Pelasin Pikin kanssa jalka/hammaspalloa ainakin tunnin. Se jaksaisi ilmeisesti koko päivän yhteen menoon. Kyllä siinä ihan oikeita pelitaitoja tarvittaisiinkin jotta saisi koiran jallitettua pois pallon edestä. Paha on potkaista kun pallo tössähtää heti päin koiraa, yritinpä mihin suuntaan vain. Ja koko ajan pitää myös varoa ettei potkaise koiran kinttuja tai kuonoa.
Illalla puoliso komensi joukkueen uudestaan liikekannalle. Oli jo pimeää ja varustauduimme heijastinliivein ja otsalampuin. Lapset halusivat metsään ja sinne myös menimme. Pienintä pelotti alkumatkasta mutta jossain vaiheessa pelko unohtui. Koirakin oli ihmeissään: tällaista ei ole ennen tehty. Mikä ihana retki! Pimeä, hiljainen metsä. Hetkeen kukaan ei valittanut mistään. Kuljimme taas saman polun päästä päähän ja poikkesimme luonnonleikkipuistossa. Loppumatka kuljettiin tietä pitkin ja tavattiin Reino isäntäväkensä kanssa. Ihmettelivät miten suuri ja komea Pikistä on kasvanut. Ja toden totta, Reinoon ei ole enää paljonkaan kokoeroa vaikka se vielä muutama kuukausi sitten näytti suurelta kuin karhu.
Joka välissä näpelöin Erkkiä. Lähetin ensimmäiset tekstiviestitkin. Koetin olla tarkkana automaattisen tekstinsyötön kanssa mutta silti viesteistäni tuli niin hupaisia että ystäväni oli pudota tuolilta niille nauraessaan. Tähän tapaan. No, jatkossa tilanne ehkä paranee, sillä Erkkiä voi opettaa puhumaan minun kieltäni.
Partiorinkkojen pakkauksen tohinassa unohdin kokonaan Vain elämää -ohjelman. Onneksi sen näkee netistä. Minähän voin katsella sen vaikka sängyssä Erkin kanssa!
Nukkapähkämö, Stachys byzantina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti