Peiliä

Vastuuntuntoinen keskimmäinen oli ulkoiluttanut koiraa kahdesti vaikka on ihan liian pieni siihen hommaan. Olivat nähneet peurankin, mutta Piki oli osannut käyttäytyä eikä kyntänyt lapsella maata. Heti kun ilmaannuin kotiin, koululaiset alkoivat kannella toinen toisistaan ja huutaa niin paljon kuin keuhkoista irtosi. Loppumattomiin. Menin maate peiton alle. Alettiin vinkua ruokaa. Ilmoitin että niin kauan kuin rähjäätte siinä keskenänne, en jaksa tehdä mitään.

Illalla väsytti. Lapset eivät reagoineet komentoon. Puoliso kiskoo selkäkivun takia jo toista päivää kipulääke- ja relaksanttiunta eli on täysin poissa pelistä. Vanha tuttu mäenjaksaenää-fiilis alkoi palailla. Silmät puolitangossa huhuilen porukkaa hammaspesulle mutta leikit ja mekkala vain yltyvät olohuoneen puolella. Ihanaa että leikkivät yhdessä perinneleikkejä, mutta voisiko sitä mitenkään tehdä päiväsaikaan? Kun leikissä on erätauko, aletaan kiljua lisää ruokaa. On vielä nälkä, iltapalaksi syödyn kukkuraisen lasagneannoksen jälkeen. Ei ole, päättää tyly äiti. Lisää huutoa. Leikitään lisää peiliä. Törmätään pöydänkulmaan ja vaaditaan parkuen laastaria mustelmaan. Kieltäydytään nukkumasta sängyssä, ainakaan omassa, ainakaan yksin.

Meillä on neljä makuuhuonetta. Ihan suotta. Kaksio riittäisi meille hyvin. Tälläkin hetkellä yksi lapsi nukkuu olohuoneen sohvalla ja kaksi keittiön pöydän alle rakentamassaan majassa. Jokailtainen nukkumapaikkojen arpominen on todella väsyttävää. Pienimmän sängyssä on konepestävä ohut petari ja sen alla muovifrotee. Ihan huippu järjestely, paitsi että lapsi nukkuu milloin  missäkin sängyssä jossa ei ole suojauksia ja petarit ovat paksuja. Viimeksi tänä aamuna havaittiin yksi tällainen sänky märäksi.

Työpaikalla sain vertaistukea. Tavattoman helpottavaa saada muistutus ja todistus siitä että emme ole ainoa lapsiperhe jossa on monta vuotta joka päivä jankattu samoja ohjeita ilman että ne menevät perille. Että likapyykit ikinä kulkeutuisivat likapyykkiin ja ulkovaatteet naulakkoon. Että läksyjen tekoon löytyisi kyniä ja kumeja. Ruokapöydässä luetaan ja leikitään. Olo- ja makuuhuoneissa syödään ja juodaan. Hampaat jätetään pesemättä ja koira päästetään sänkyyn.

Maanantaina tapaan työterveyslääkärin. Myös esimies haluaa ensi viikolla kuulla miten työhönpaluuni on sujunut ja millaiset ovat tunnelmat. Paluuhan ei ole ollut matalan kynnyksen vaan suorastaan kynnyksetön. Kiireetön ja leppoisa. Olen saanut lähiopetusta ja positiivisia kokemuksia uusien tietokoneohjelmien käytöstä. Pitäisi siis mennä ihan hyvin. Mutta voi miten minua hirvittää. Kaksi päivää viikossa toimistolla tukihenkilön ohjaamana on aikalailla eri kuin viisi päivää viikossa ja täysi vastuu omista työtehtävistä. Mutta enhän minä ensi viikolla voi tietää miten ensi kuussa jaksan.

Katselin puutarhaoppilaitoksen tutkintojen sisältöjä ja hintoja, opintojen aloitus- ja hakuaikoja. Jos vaikka ihmeen kaupalla kävisi niin että puoliso saisi työpaikan ja minä jotain koulutustukea. Kun on vain tämä yksi elämä. En kai minä koko ainoaa elämääni voi olla vangittuna tähän lypsylehmän parteen? Siihen, minkä miettimisestä kaikki alkoi: Minun on pakko jaksaa jotta pärjätään, saadaan lyhennykset ja laskut maksettua ja perhe ruokittua. Ja on pakko jaksaa nimenomaan tätä työtä, tätä olemassa olevaa virkaa koska työpaikkoja ei ole eikä tule. Epäreilua. Elämä ei voi mennä näin!

Ja samaan aikaan tiedostan että olen pumpuliin pakattuna silkki- ja samettiverhoiltujen prinsessavaunujen kyydissä. Minullahan on asiat ihan ällöttävän hyvin. Terveet lapset, turvallinen puoliso, ystäviä, vakituinen työ, joustava työnantaja, talo, auto, harrastus ja omakin fyysinen terveys on yllättävän hyvä siihen nähden miten olen itseäni laiminlyönyt. Ei pitäisi olla mitään narisemista. Ei niin mitään.

Ethän sä oikeesti meinaa lähteä ilman mua?