Lomalaiset ottavat rennosti

Lämmin, kesäinen viikonloppu. Kuulemma viimeinen tälle vuodelle. Ruska upeimmillaan. Konttasin mullassa suurimman osan ajasta. Piti vain siirtää kaksi kallionauhusta ryhdistämään mieltä vaivannutta hajanaista näkymää, mutta istutusalue oli niin maahumalan ja voikukan vallassa että päädyin nostamaan kaikki kasvit pois, siivoamaan juurakot ja istuttamaan takaisin parempaan järjestykseen. Pelkästään maahumalaa kiskoin penkistä kukkuraisen kottikärryllisen ja silti olen varma että keväällä kasvun alkaessa penkki täyttyy siitä parissa viikossa.

Hyvää tarkoittava tuttava saatteli minut unelmieni talon äärelle. Talo on upea, puutarha on loistelias ja hinta on kohtuullinen. Sijainti on vielä parikymmentä kilometriä enemmän metsässä kuin nykyinen. Palveluja ei ole, ei kouluakaan, ja tie on mutkaista hiekkatietä. Lisää lainaa emme saa koska puoliso on työtön emmekä omaamme myytyä: kylällä on puolentusinaa taloa ollut myynnissä yli vuoden ajan. Sen verran unelmainen talo kuitenkin on että mieli tuli levottomaksi. Rintalastan kohdalla oleilee sellainen tietty jännitystila.

Lomailevat koululaiset ovat alkuviikon keskenään kotona eivätkä toivottavasti keksi mitään älyttömyyksiä. Puoliso oli kuvitellut että pieninkin pärjäisi porukassa ja ilmoittanut päiväkotiin että lapsi ei tule hoitoon. Tämä selvisi minulle perjantaina ja kauhistuneena ilmoitin ettei missään tapauksessa voida jättää viisivuotiasta kahdeksan- ja yksitoistavuotiaiden hoidettavaksi. Ankaralla neuvottelulla päiväkodin kanssa saimme maanantain ja tiistain takaisin hoitopäiviksi.

Töissä on hiljaista. Niin hiljaista että tekee mieli kiljaista. Puoliso koettaa tyynnytellä että on esimiehen tehtävä antaa minulle työtehtäviä. Asia ei ole vähimmässäkään määrin minun huoleni. Voin ihan rauhassa olla tekemättä mitään. En pääse tuohon tyyneyden olotilaan vaan kannan huolta ja epämääräistä huonoa omaatuntoa palkallisesta tyhjäntoimittamisesta. Tällaista se on aina ollut: joko ei ole mitään tekemistä tai sitten on tukku äkillisiä überkiireellisiä hommia jotka olisi tarvittu valmiiksi viimeistään eilen. En ole neljässätoista vuodessa sopeutunut.

Tapasin tänään psykoterapeutin. Hän oli innoissaan. Olen kuulemma kovasti edistynyt ja kerron paljon hyviä asioita: En ole enää vetämässä itseäni hirteen lasten takia vaan puhun heistä lempeästi ja rakastavasti. Lasten käytös tuskin on kovin paljon muuttunut joten ilmeisesti minun pinnani on kasvanut. Jaksan jopa laittaa lapset tekemään kotitöitä vaikka paljon helpompaa (ja äänettömämpää) olisi tehdä itse. Kotiarki on sujuvampaa. Olen alkanut välittää itsestäni, ostanut kirpparilta vaatteita itsellenikin. Olen alkanut haaveilla. (Harmi vain että haaveeni ovat kaikki luokkaa mahdoton.) Olen luopunut suklaasta.

Koululaiset löytyivät kotisohvalta lukemasta yöpuvut päällä, hampaat pesemättä enkä tiedä olivatko mitään syöneetkään koko päivänä. Huomenna lähtee kännykkä äidin mukaan töihin ja tietokoneelle ei ole hetkeen kummallakaan asiaa. Koiran ulkoilutuksesta muistutin eilen illalla, laitoin ison lapun pöydälle aamulla ja aamupäivällä vielä puhelimitse varmistin että muistavat. Eivät olleet ulkoiluttaneet. Pitääköhän ottaa koirakin huomenna mukaan töihin? Lomalaiset kruunasivat illan vielä lähtemällä pyöräilemään ilman valoja ja heijastimia. Vein heidät pimeään metsään taskulampun kanssa katsomaan kuinka kaukaa näkyy ilman heijastinta ja kuinka kaukaa sen kanssa. Kerroin miten autokoulun pimeällä ajon kurssilla ajoin mustiin puetun "jalankulkijan" yli, tumps vain.

Hänkään ei käytä heijastinta.