Verta otettiin moneen kertaan, paineita, lämpöä ja happisaturaatiota mittailtiin, vatsaa paineltiin (tosi mahtavaa) ja ihan puskasta sunnuntaina ennen leikkaukseen pääsyä otettiin myös sydänfilmi. Kysyin filmaajalta mikä on ihmisen normaali leposyke. Hän sanoi että siinä kuudenkymmenen paikkeilla. Omani on melkein sata.
Kaiken keskellä ehdin murehtia sitäkin että mitä jos minua hoitamaan ilmestyy tietty henkilö jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä. Kai minulla olisi ollut oikeus kieltäytyä. Leikkaussalissa kysyttiin kuka olen ja mihin toimenpiteeseen olen tullut. Ellei olisi jännittänyt niin kovasti, olisi naurattanut: jotenkin olisi toivonut teidän tietävän. Tuli turvallinen olo kaikista tsekkauksista.
Leikkauksen jälkeen nukuin, nukuin ja nukuin. Makeasti. Onneksi siihen oli lupa. Hereilläolon hetkenä laitoin työterveyslääkärille viestin ja peruin vastaanottoajan. Saatoin kuulla miten hän huokaisee viestin lukiessaan. Syvään. Hän kehotti varaamaan uuden ajan sitten kun pääsen liikkeelle niin katsotaan voimmeko täällä jotenkin auttaa.
Minut kotiutettiin sairaalasta maanantaina, vuorokausi leikkauksen jälkeen. Mieluummin olisin kyllä ollut sairaalan rauhassa kuin kotona apinahäkissä niin kauan kuin vatsa on näin julmetun kosketusarka. Kotiin tultiin apteekin kautta. Tai oikeammin päiväkotiin, missä hoitaja veti henkeä alkaakseen valitusvirren siitä että tullaan myöhemmin kuin on sovittu. Puoliso tokaisi hakeneensa vaimon juuri leikkauksesta, mihin toteamukseen valitus tyrehtyi ennen kuin oli alkanutkaan. Mutta se katse, sitä en ihan äkkiä unohda. Toivottavasti hoitaja ei kosta umpilisäkettäni lapselleni. Ai höpöpuheita? Niin varmaan onkin, mutta ihan normaali ajatuskuvio masentuneelle.
Makuulle käyminen ja sieltä nouseminen ovat työläitä. Niinpä en erityisesti ilahtunut kissasta joka juuri tänä yönä päätti käydä kakalla sänkyni alla. (Kyllä, nukuin tosiaan sisällä, ihan oikeassa sängyssä, mutta makuuhuoneesta oli ovi auki terassille.) Loppuyöksi kampesin itseni olkkarin sohvalle. Pitkittyneeltä hoitoreissultaan kotiin haettu Piki asettui lattialle sohvan viereen paimentamaan.
Tiistaiaamu oli masentava. Vääntäydyin ylös varttia yli kahdeksan ja huomasin että toinen koululaisista oli vasta lähdössä kouluun - ja toinen nukkui täyttä häkää. Koulu alkoi puoli yhdeksän. Huomasin kalenterista että minulla on tapaaminen psykoterapeutin kanssa yhdeksältä. Etsin hädissäni hänen puhelinnumeroaan ja yritin muistaa sukunimen. Viimein soitin kunnan vaihteeseen ja kerroin asiani, henkilön etunimen ja sukunimen alkukirjaimen. Ihmeen kaupalla sain terapeuttini kiinni ja peruin ajan. Seuraavaksi etsin kuumemittaria; sain ohjeeksi tarkkailla lämpöä kotonakin. Yllätys yllätys, mittari on hukassa. Tuntuu samalta kuin viime syksynä: tämä on liikaa. Menen nukkumaan.
PS. Päivitin vähän sairaalassa kirjoittamaani tarkkailussa-tekstiä.
Reunuspäivänkakkara kylpee aamukasteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti