Sumuaivo kävi paikassa työ

Ensimmäinen työpäivä meni hyvin ja oli  mukava. Vastassa oli iloinen, hersyvä joukko jonka mielestä oli kiva kun tulin takaisin. Pidimme esimiehen ja kollegoiden kanssa paluupalaverin. Varsinaisiin työtehtäviin en vielä paneutunut eikä ollut tarviskaan. Selasin läpi puolen vuoden sähköpostit ja poistin niistä valtaosan saman tien. Kävin läpi myös kansioitani ja tiedostojani ja poistin paljon tarpeetonta.

Iltapäivällä sain ystävältäni hyvin ikävän uutisen ja aloin murehtia niin että kohta jo oksetti. Yritin muistuttaa itselleni etten voi vaikuttaa tähän asiaan eikä siis kannata paneutua sen murehtimiseen. My business, your business, God's business. Tämä kuuluu keskimmäisiin. Mutta eihän murehtimista niin vain lopeteta.

Illalla kotona odotti kaksi lattialla lojuvaa koululaista ja yksi ylettömän iloinen koira. Ulkoiltu? No ei. Läksyt tehty? No ei. Syömään! Ei ehdi nyt/onks taas sitä pahaa ruokaa/ei oo nälkä. Puoliso hoiti ulkoilu- ja läksytaistelut mutta jouduinhan minäkin niihin osallistumaan vähintään kuuntelemalla. Niin kuin puoli kylää. 

Laitoin kaiken valmiiksi seuraavaa aamua varten. Huomasin että avaimet puuttuvat. Mutta ei hätää, ne ovat siinä repussa joka oli selässäni kun tulin kotiin. Tiesin että reppu oli kotona, koska näin ikkunalaudalla vesilasissa työkaverin kukasta nappaamani pistokkaat, jotka olin kuljettanut repussa kotiin. Etsin ihan kaikki paikat kylppäriä ja jääkaappia myöten, osan useampaan kertaan. Puoliso etsi kaikki paikat ja rekonstruoi kotiintuloani. Ei löydy reppua ei. Epätoivo ja raivo vyöryivät ylitseni: taasko tämä alkaa? Tunnin etsintöjen jälkeen löysin repun olohuoneen sohvalta lapsen repun ja takin alta. (Niin, ei meillä käytetä naulakkoja eikä vaatekaappeja, ainoastaan sohvia.) Pääsin siis nukkumaan aivan liian myöhään ja adrenaliinintäyteisenä.

Puoli yhdentoista aikaan illalla lapsi teki yhä läksyjään, pyyhki ja teki taas, piti tulla täydellistä. Olen huono kaikessa enkä osaa mitään, läksyt ovat mahdottomia tehdä, liian vaikeita, koulu on ihan tyhmää ja siitä ei ole mitään hyötyä. Hän oli jo kirjoittanut 3/4 sivua u-kirjaimia ja viimeinen neljännes oli jäljellä. Lapsi ulisi, vinkui ja vaikeroi, pureskeli kynää eikä jatkamisesta tullut mitään. Kun selvisi, että äidinkielen läksyjen lisäksi myös matematiikan ja yllin läksyt ovat tekemättä, lähdin nukkumaan. Puoliso jäi valvomaan ja auttamaan. Voi miten toivonkaan että tällaisilta läksyjentekotuokioilta vältyttäisiin! Mutta vaikka puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, muutosta en saa aikaan. Vaikkei rakkauttakaan puutu.

Ulkona oli yhdeksän astetta lämmintä. Unohdin pukea fleecen. Nukuin paremmin kuin ehkä koskaan. Aamulla pääsin ajamaan päiväkodilta suoraan töihin, puolisolla oli etäpäivä. Puoli kahdeksalta olin työpaikalla, ennen ruuhkia. Laitoin kattilallisen teetä, sytytin kirkasvalolampun ja ryhdyin työhön. Puolilta päivin veli soitti isän kuolinsyyn (keuhkokuume) ja hautajaispäivän. Aloin etsiä virsiä ja värssyjä ja tirautin muutaman kyyneleen.

Kotimatkalla poikkesin noin sadassa vaatekaupassa etsimässä lapsille hautajaisvaatteita. Parhaan, ja tietysti myös halvimman, saaliin sain kirpparilta. Kaupoista löytyi vain kirkkaita, iloisia kuoseja - mutta haa, onhan tuolla jokunen mustakin vaate. Tarkemmin katsottuna niissä oli pääkallon kuvia. En sitten ostanut. Milloin pääkallo menee lasten vaatemuodista pois? Tuntuu että se on jyllännyt ainakin kymmenen vuotta jo. Kuka taivahan tähden pukee vauvansa pääkallokuosiin?

Eilen oli palkkapäivä. Tänään kävin ruokakaupassa ja maksoin asuntolainaerän sekä kiinteistöveron. Tilille jäi neljäkymppiä.

 Piki 9 kk