tiistai 27. toukokuuta 2014

34

Puoliso herätti terassin sohvalta kyytimään ennen viittä aamulla. Palasin ennen kuutta, pissatin vastahakoisen koiran ja menin takaisin nukkumaan. Lämpömittari näytti seitsemää astetta. Hyvin maittoi uni flanellipyjamaan, puuvillapipoon ja täkkiin sonnustautuneena.

Koululaiset kieltäytyivät lähtemästä kouluun. He ovat myös kipeitä kun kerran kuopuskin on. Aika paljon piti otsasuonten ja äänijänteitten pullistua ennen kuin heillä oli koulukamppeet niskassa. Ei olisi enää ehtinyt kävellen, vein autolla. Onneksi en ole näkemässä keskimmäisen huomisaamuista kouluunlähtöä kun kaksi muuta saa jäädä kotiin. Olen vain koettanut lahjoa että jos suoriudut kouluun ihmisiksi ja ajoissa, tienaat pizzat koko porukalle.

Nelivuotiaan kanssa psykoterapeutille. Vastaanottohuoneesta löytyi onneksi sen verran ajanvietettä että tultiin toimeen. Unohdin tietysti ottaa omia mukaan. Jonkinlainen peruskysely käytiin läpi ja vastausteni perusteella on epätodennäköistä että kaksisuuntaista mielialahäiriötä olisi. Ne kohdat, joihin vastasin kyllä, sopivat hyvin myös masennukseen. Täytin taas kerran BDI:n ja tulokseksi tuli "parhaat" pisteet ikinä, 34, eli huonompaan suuntaan on menty. Psykiatri saa nämä tiedot ennen huomista tapaamistamme.

Kerroin miten lapset tuntuvat kivireeltä, panevat kaikin voimin hanttiin joka ikisessä arjen asiassa ja rutiinissa. Kerroin esikoisesta, siitä miten hänellä on koulussa tylsää ja sinne meneminen on vastenmielistä. Terapeutti sanoi että lapsi on valtavan älykäs ja koulun pitäisi ottaa se huomioon. Miten se älykkyys ja voimavarat saataisiin kanavoitua koko perheen hyväksi sen sijaan että sekin aiheuttaa minulle huolta niin kuin nyt. Sovimme uuden tapaamisen ensi viikolle.

Tuli tosi huono olo. Aivan sellainen horjuva ja huojuva. Henkisesti, ei fyysisesti. Kaikki tutut pahat ajatukset, mustat huolten pilvet purjehtivat pääni päällä. Kuin olisin juuri saanut tietää sairastavani jotain kauheaa ja parantumatonta. Valahdin voimattomaksi. Lapsia en kestänyt yhtään. Naapurin lapsen komensin äänekkäästi kotiinsa. Omille annoin välipalan ja videon ja menin sohvalle nukkumaan. Puoliso tuli puoli kahdeksan aikaan ja vetäydyin saman tien omiin oloihini. Ehkä hänkin olisi tarvinnut lepoa pitkän päivän jälkeen.

Ystävä muistutti että kunnassa on ihminen jota voi pyytää apuun kun tulee hätätilanne lastenhoidon kanssa. Tiedän hänet, hän on käynyt meillä muutaman kerran kuopuksen vauva-aikana. Jotenkin tuntui vain silloin niin nihkeältä se tuleminen, soitti vielä ennen tuloaan että tarviiko nyt tosiaan tulla. Ei tehnyt yhtään mieli kysyä häneltä mitään. Kun en muutenkaan saa asioita hoidettua enkä jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä ja kun on jo valmiiksi vahva negatiivinen ennakko-odotus. Lisäksi ajattelin ettei koko ihmistä enää ehkä ole kunnalla töissäkään kun kaikki muukin lakkautetaan. Eikö nyt tuollaisista lapsiperheiden auttajista säästetä ihan ensimmäiseksi. Pitäkää tunkkinne.

Ruuan jälkeen tuli fyysisestikin huono olo. Ehkä se johtuu vain varhaisesta aamuherätyksestä ja 200 grammasta salasuklaata jonka ahmaisin kotiin tultua. Tai ehkä tieto masennuksen pahenemisesta vaikuttaa näin. Rahahuolet myös painavat päivä päivältä enemmän. Puoliso irtisanoutui yötyöstään ja minun palkallinen sairauslomani on nautittu loppuun. Lapset tappelevat keskenään. Pitäisi päästä johonkin pois.

Kevätkaihonkukka

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti