Kolme vauvaa

Anoppi muistelee usein meidän pienimmän 32-viikkoisena syntyneen hippiäisen kotiintuloa. Käärö tuotiin isoäidin viereen sängylle ja hän alkoi hiljalleen kuoria kerroksia pois. Onnesta kyynelehtien hän ihmetteli miten kaksikiloisella olennolla on kaikki osat paikallaan - ja hänen äitinsä katse. Anopin oman äidin silmät katselivat vastaan käärön sisältä. Nyt lapsi on jo neljän, syksyllä viiden, mutta eilen anoppi yhtäkkiä huokaisi että kyllä on ihan äidin silmät. Nuorimmaksi jäänyt lapsenlapsi on syntymästään asti ollut isoäidin mielestä erityisen ihmeellinen, viisas, alati hämmästyttävä ja ihana. Anoppi on hoitanut häntä paljon. Minä palasin töihin heti vanhempainvapaan loputtua. Nyt parina päivänä pienokainen on kysellyt: äiti muistatko kun me tavattiin? Kyllähän minä sen muistan, vaikka lapsi tarkoittaakin sitä kun tapasin hänet päiväkotiryhmän kanssa. Kuopus on kovin saman näköinen kummankin sisaruksensa kanssa. Hän muistuttaa myös minua. Isoäidin vauva.

Keskimmäinen, sunnuntailapsi, halusi syntyä uimarannalle. Anoppi oli silloinkin luonamme ja huolehti esikoisesta kun kiireen vilkkaa syöksyimme sairaalaan. Ehdimme juuri ja juuri synnytyssaliin kun lapsi oli jo maailmassa. Kätilön raportti oli lyhyt: hän tuli ja synnytti. Sunnuntaina syntynyt, keskiviikkona kotiin. Lapsi on aina ollut ihmeellisen hyväntuulinen, terve, tyytyväinen ja innostuva. Hänen elämänsä on ollut sujuvaa ja tyyntä. Jos joskus harvoin illalla sairastuukin flunssaan, on usein aamuksi lähes terve. Hän on perinyt isänsä rauhallisen luonteen. Tuntuu tulevan toimeen kaikkien ja kaiken kanssa mutta tutustuu uusiin asioihin vain omaan tahtiinsa ja vain niihin joihin haluaa. Minkäänlainen maanittelu ei muuta sitä asiaa. Kukaan ei osaa nimetä yhtään sukulaista jota lapsi muistuttaisi. Hän on aivan oma, kaunis itsensä ja äärimmäisen tarkka. Hän on vuosia antanut huomion virrata niille jotka sitä äänekkäimmin vaativat ja tullut tyytyväisenä ja rauhallisena perässä. Valvoi pienenä usein iltaisin ja sai sillä tavoin oman osansa äidistä ja isästä. Tämä lapsi on ansarikukkani. Ennen häntä ja hänen jälkeensä olen menettänyt lapsen. On ollut vaikea uskoa että tämän saan pitää, nähdä aikuisenakin. Monta vuotta mieleen iski pelko että lapselle tapahtuu jotain pahaa ja huoli keskittyi aina tähän vähiten rämäpäiseen muruseen. Minun vauvani.

Esikoisen synnytys oli kuin oppikirjasta. Kymmenisen tuntia kärsimystä ja palkinto kainaloon. Mustatukkainen lapsi huusi syntyessään pää punaisena eikä ole sen koommin lakannut. Hän on perinyt kärsimättömän, äkkipikaisen, jääräpäisen ja vaativan luonteeni. Kodin ulkopuolella on rauhallinen ja hiljainen kuten minäkin, mutta kotona antaa tulla tuutin täydeltä. Ja eniten tietysti minulle. Vauvavuosi oli vaikea. Puoliso asui työn takia muualla. Äitini oli kuollut, anoppi asui ulkomailla. Olimme juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle mistä en tuntenut ketään. Alkuun oli keltaisuutta, jota säikyin ja jota hoidettiin viikko sinivalon alla. (Entisajan kylähullut olivat kuulemma keltaisia vauvoja ajalta ennen sinivalon keksimistä.) Vauva oli allerginen kaikelle ruualle ja huusi aamuneljään joka yö. Päiväunia hän veteli tuntitolkulla terassilla, minä istuin ikkunan takana ja toivoin että nukkuisi vielä, kunpa ei vielä heräisi, en jaksa jos nyt jo herää. Ilman pienokaisen kummitätiä en olisi selvinnyt. Kun natiainen sai jalat alleen, hän oli hyvin energinen, nopea ja kekseliäs. Lastenkirjoja lukemalla hänet sai hetkeksi pysähtymään, niinpä luimme hänelle todella paljon. Hän on lapsistamme se joka on sytyttänyt nuotion lastenhuoneeseen, karannut ikkunasta, pudonnut puusta, ollut kipsissä ja ampunut naulapyssyllä läpi sormestaan. Onneksi en muista mitä kaikkea muuta. Isän vauva. Ihan isänsä näköinenkin.

Saatoin lapset koululle. Pikin onnenpäivä. Alkumatka käveltiin yhdessä koiraystävän kanssa, koululla kymmenet lapset tulivat rapsuttelemaan ja ihmettelemään kuinka se on kasvanut ja onpa se kaunis. Paluumatkalla tavattiin toinen koiraystävä, pikkuinen mutta sitäkin äänekkäämpi kääpiöpinserivauva. Terapeutti kehotti saattamaan lapsia koululle asti, se on heille valtavan tärkeää. He samaistuvat koiran saamaan suosioon ja huomioon.

Loikoilin sohvalla kuten terapeutti määräsi. Kuitenkin sillä sohvalla, joka on terassilla. Koetin keskittyä omaan olotilaan. Varpaaseen vähän sattuu, reisilihakset ovat jäykähköt, muuten on kaikin puolin hyvä ja mukava olla. Hengitys kulkee vapaasti. Voi miten ihanaa on kun hengitys kulkee. Juuri nyt en ole vastuussa kenestäkään, ei tarvitse huolehtia mistään eikä tehdä mitään, saan vain olla. Ajatukset karkailivat sinne tänne kuin varpusparvi. Maltoin kuitenkin tunnin verran loikoilla. Pysyin hereillä ja kuvittelen että kierrokset vähän laskivat. 

Ruukutin siemenestä kasvattamani pelargoniat ja muutaman kesäköynnöksen. Istutin kaksi kärhöä ja kastelin aiempia istutuksia. Ripustin pyykkiä ja rupattelin rajalla. Pelasin lasten kanssa sulkapalloa. Ihastelin kevään kauneutta kameran etsimen läpi. Tein parhaani iltapalasodassa. Menen ajoissa nukkumaan ja huomenna loikoilen taas.