Äidin silmät, osa 2

Lääkärit osaavat joskus hämmentää. He ottavat potilaan vastaan sanoen Terve! Tekisi mieli pyörähtää ovella ympäri ja sanoa että sehän äkkiä kävi, hei sitten. Hammaslääkärini kysyi onko minulla suulakihalkio, kun selvittelin nenääni ja pidin kuulemma hassua ääntä. Vastasin että ei, minulla on nuha. Kuulemma suulakihalkiopotilas pitää samanlaista ääntä. Silmälääkärini kysyi onko minulla pisamia selässäkin. Sanoin ettei ole, mutta äidillä on. Lääkäri kysyi voisiko äiti tulla vastaanotolle. Ja näin tehtiin. Pisamien vuoksi silmälääkärille. Pyyntö liittyi väitöskirjatutkimukseen silmäsairaudesta jota ilmenee nähtävästi riittävän pisamaisilla ihmisillä. Äidin silmät olivat kunnossa.

Psykiatrille meno ei jostain syystä jännitä nyt yhtään. Ehtiihän tässä toki vielä, viikko aikaa. Vai auttaisiko se kun olen kerran jo käynyt. Eri putiikista ja lääkäristä on kuitenkin tällä kertaa kyse.

Iän myötä tuntuu tulevan yhä kiireempi saada kaikki valmiiksi. Parhaita ovat projektit jotka voi aloittaa aamulla ja saattaa valmiiksi iltaan mennessä. Monesti hoputan lapsia tekemään sitä ja tätä jotta päästään elämässä eteenpäin. Töissäkin ahnehdin hommia, halusin tehdä aina priimaa ja nopeammin kuin odotettiin. Kun työtehtävä saapui, muutuin levottomaksi, loin itselleni paineen kunnes olin tehnyt työn valmiiksi. Todellista kiirettä töissä on hyvin harvoin. Mihin minulla on niin kiire? Tulee mieleen se kellon kanssa kulkeva kani sadusta Liisa Ihmemaassa. Liittyvätkö hätäinen luonne, korkea verenpaine, korkea silmänpaine ja korkea leposyke jotenkin yhteen? Syke on ollut aika korkea silloinkin kun olin hyväkuntoinen.

Kiersin aamusta kunnon pelto-metsälenkin Pikin kanssa kun näytti siltä että päivemmällä ei ole lenkille asiaa kuumuuden takia. Koko metsäosuus piti kävellä käsi natsitervehdyksessä, muuten sai sankat seitit naamalleen. Loikoilu onnistui tänään huonommin kuin eilen. Terassin sohvalla oli jo aamusta niin kuuma etten jaksanut siinä kauan venyä. Tuli sitten lähdettyä puutarhaan. Kitkin sieltä täältä, ruukutin ja nimikoin vaihtotaimia ja istutin Villen. Kävelin ja ihastelin, hieman myös ihmettelin kuka hölmö on mennyt viime syksynä istuttamaan oranssi-punaisia ja vaaleanpunaisia tulppaaneja sekaisin. Hedelmäpuiden kukkahurma ei kestä kauan, kriikunat varistelevat jo terälehtiään. Onneksi kaikki omenapuut eivät ole vielä aloittaneetkaan.

Iltapäivällä kun perhe oli kotona ja tilanne vaikutti rauhalliselta, vetäydyin terassin sohvalle loikoilemaan. Ei onnistunut vieläkään. Nukahdin ja nukuin syvää unta kaksi tuntia. Tarpeeseen sekin kai tuli. Lohikiusauksen ja suosikki-tv-sarjan jälkeen takaisin ulos. Lapset juoksivat ja kiljuivat naapurin laittaman sadettimen ympärillä. Vähän sulkapalloakin pelattiin. Lapsilla on ihan oma pistelaskujärjestelmänsä, jonka mukaan äiti jää tappiolle tilanteessa kuin tilanteessa. Puoliso sahaili pergolapuita. On alkanut taas se kausi jolloin häneen ei saa mitään kontaktia: kuulosuojaimet päässä kaiken aikaa. Piki juoksi pallon perässä ja sai hepuleita. Vasta myöhään illalla jaksoimme lähteä lenkille.

Toisilta loikoilu sujuu luonnostaan.