Ihanaa tuhoa puutarhassa

Perheenjäsenet lähtivät aamulla kukin omiin rientoihinsa, minä ajattelin kylvää ja koulia. Ajatukseksi se jäi, sillä koiralenkin jälkeen uinahdin sohvalle ja heräsin vasta kun omalla kylällä töissä ollut puoliso tuli ruokatunnille. Sää oli muuttunut aurinkoiseksi, talvi uudestaan kevääksi eivätkä sisäpuuhat enää kiinnostaneet. Kiersin koko pihan ja kitkin noin puoli miljoonaa voikukkaa. Kovin monesta en saanut juurta kokonaan mukaan, joten ensi viikolla meillä on taas yhtä monta voikukkaa. Mutta syvää tyydytystä tuhotyöstäni sain.

Lapsi tuli päiväkodista paita nurinpäin päällä. Pipo oli poikittain päässä, hanskat eriparia ja saappaat jonkun muun. Ilmiselvästi oli pukeuduttu itse. Kotona itse pukeutuminen on ylivoimainen ponnistus, usein myös omatoiminen syöminen. Kai siihen viimeistään kymmenen vuoden päästä tulee muutos. Äidin vauva.

Päivällisen jälkeen siirsimme kärhöä noin metrillä entisestä kasvupaikastaan liian läheltä suklaakirsikkaa. Nyt vain peukut pystyyn ettei kumpikaan suuttunut. Kuopuksen kanssa siistittiin nukkapähkämöitä ja maksaruohoja niin innokkaasti että Pikku Kakkonen jäi väliin. Kaivoin ylös kuolleen keijunkukan ja huomasin siinä sittenkin pieniä elonmerkkejä. Muutenkin puutarhassa kiertely toi iloisia yllätyksiä: valtaosa kasveista on selviytynyt vaikeasta talvesta elossa, arin Frosty morn -maksaruohokin.

Konttasimme ja mittailimme pergolan paikkaa emmekä millään saaneet mittoja kohdilleen. Pian pari kuusiaidan yli hypännyttä naapuriakin huhki mittanauhan kanssa työmaalla ja teki geometrisia piirroksia hiekkaan. Puoliso sai kaksi ensimmäistä ruuvipaalua paikalleen. Ihanaa kun kauan odotetut asiat edistyvät.

Koetin tänään kovasti miettiä mitä minulle kuuluu. Piti myös kysyä puolisolta olenko muuttunut mitenkään dopamiinilääkityksen myötä, mutta unohdin. Torstaina menen työterveyslääkärille ja hän epäilemättä esittää tämän tyyppisiä kysymyksiä. Itse en huomaa että lääke olisi vaikuttanut, mutta vielähän mennään puolella annoksella. Sivuvaikutuksia en ole huomannut myöskään. Toimeliaisuuteni (ja sielunrauhani) paikantuu puutarhaan, muuten en juuri viitsi mitään. Puhtaan pyykin korista kippaan monta päivää sitten kerätyt pyykit sohvalle siinä vaiheessa kun tarvitsen koria uuden pyykin ulos viemiseen. Ruokaa en ole laittanut joulun jälkeen kuin pari kertaa enkä jaksa enää edes miettiä mitä syötäisiin. Siivoaminen typistyy vessan kuuraukseen. Olen nostanut käteni pystyyn sen suhteen että lapset pitävät olohuoneen sohvaa vaatehuoneenaan ja kirjoituspöytänään. Kaupassa käynnin olen siirtänyt kokonaan puolison vastuulle. Itse en poistu kotoa kuin metsään ja lääkärille. Muiden asioista huolehtimista en ole osannut lopettaa. Kuulen ja näen asioita ja huomaan että jotain on unohtumassa, tottahan puutun siihen. Muistan anopin ja puolison asiat paremmin kuin omani. 

Kissa nukkuu sängyssäni koivet oikosenaan, pää tyynyllä. Leuka väpäjää ja tassut nytkähtelevät. Toinen nukkuu sievällä kerällä jalkopäässä. Pari yötä sitten näin unta että molemmat saivat pentuja. Leikatut kollikissat.