Puolivuotissynttärit

Koululaiset eivät tehneet elettäkään noustakseen sängystä. Kellokaan ei ollut soimassa. Onneksi oma rytmini tai mikä lie äidinvaisto herätti minut kahdeksalta. Jouduin repimään hermojani moneen kertaan ennen kuin ipanat olivat koulutiellä. Vielä huomisaamunakin pitää suoriutua kouluun hakemaan todistus. Vuosittainen hölmöyden huipentuma. Koulutaksit kuskaavat tenavia koululle pitkin kyliä ihan vain hakemaan todistuksen ja syömään jäätelön. Koska koulupäiviä pitää olla tietty määrä vuodessa.

Puhelimeni soi. En ensin vastannut. En pidä puhelimeen vastaamisesta jos en tunne soittajan numeroa. Inhoan puhelinmarkkinointia yli kaiken ja siihen vielä päälle aivojeni tuottama ajatus että joku soittaa koska hänellä on jotain valittamista tai muuten vain haluaa olla minulle ilkeä. Toisella soitolla arvelin että jollain on nyt totista asiaa. Juu, sairaalasta päivää, anoppisi pääsisi kotiin, mutta puolisosi puhelimeen ei saada yhteyttä. Tuttu juttu, monesti minäkään en saa siihen yhteyttä. Toisinaan se taas soittaa minulle ilman että puoliso tietää siitä mitään. Ja joskus kun soitan puolison numeroon, puhelimeen vastaa joku ihan vieras mies. Tai onhan hän tässä vuosien varrella jo tutuksi tullut.

Siivosimme koko aamupäivän. Puoliso kuurasi jääkaapinkin ja haki sen jälkeen äitinsä sairaalasta. Hänelle pitää antaa ruiskeina lääkettä ainakin seuraavat viisi päivää. Työnjako on seuraavanlainen: puoliso pistää, anoppi ei ole moinaankaan, minä pyörryn. Anoppi on paljon terveemmän oloinen ja värinen. Kai, kun sydän jaksaa taas pumpata ja henki kulkea ja kammottava kipu on poissa. Potilas oli hämmästynyt kovasti kun kipu katosi, ei meinannut uskoa todeksikaan. Luuli että se on tullut jäädäkseen. Mutta ruokahalu on kadonnut.

Kuopuksella oli vapaapäivä päivähoidosta. Hän kitisi koko päivän. Yhtäkään asiaa ei saanut sanottua normaalilla äänellä, ainoastaan teatraalisesti vaikeroiden. Kaalikeiton syönti se vasta maailmanluokan show olikin. Mielisairaalaan joutumiseni alkoi muuttua uhkasta mahdollisuudeksi. Viimein illalla, kun otin kuopuksen ja esikoisen mukaan koiralenkille, kuului muitakin äänensävyjä. Voikukan hahtuvia oli niin hauska puhaltaa, tasapainoilla puunrungoilla ja kahlata heinikossa. Kaiken kukkuraksi tapasimme kahdeksanviikkoisen pentukoiran. Kylämme on kovasti koiriintunut tänä vuonna.

Piki täytti tänään puoli vuotta. Tilille kilahti korvaus Puskajustiinan aiheuttamista eläinlääkärikuluista. Aah, voin edes yhden harmin pyyhkiä yli mieltä painavien asioiden listalta. Kela muisti uudella kirjeellä jossa kehotetaan toimittamaan psykiatrian erikoislääkärin b-lausunto. Toivon mukaan saan sellaisen tiistaina. Aika hyvin luulen luetelleeni lääkärille kaiken paitsi sen, etten siedä pukeutua tai muutenkaan siistiytyä. Ei kai sitä tarvitsekaan sanoa, näkyyhän tuo ilmankin. Hammaspesu on ainoa mistä pidän kunnolla huolta.

Laskin että viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana olen käynyt noin 15 330 taistelua hammaspesuista ja yhtä monta sotaa yöpuvun ja päivävaatteiden pukemisesta. Ainakin viisituhatta taistelua syömisestä. Sovittelemiani sisarusriitoja ja estämiäni väkivallantekoja en pysty laskemaan. Monilapsisten perheiden kotiäitien ja -isien jälkikasvun täytyy olla jotenkin joustavampaa ja vähemmän jukuripäistä. Tai sitten vanhemmille on tehty aivolohkon lobotomia.

Kiitän itseäni siitä että sain kurpitsakakun leivottua. Siitä on nyt jäljellä muisto vain. Viikonloppuna kokeilen Yhteishyvän hopeatoffeemokkapalakakkua.

Puolivuotias päivänsankari rintakarvoineen