Hukkaan mennyt lepopäivä

Nousin aamulla kuolemanväsyneenä ruokkimaan lapset, kissat ja koiran. Tein munkkitaikinan nousemaan. Käytän ihan samaa taikinaa kuin pulliinkin, vähän jämäkämpänä vain, ja ilman rusinoita. Koetin saada lapset pukeutumaan. Turha vaiva. Menin takaisin nukkumaan.

Ennen puoltapäivää heräsin uudestaan. Koko perhe oli edelleen yöpuvuissa eikä tehnyt elettäkään mihinkään lähteäkseen. En tiedä olisivatko muistaneet koko brunssia ellen olisi taas kerran rikkonut lääkärin määräystä ja alkanut huolehtia. (Yksi ei aamulla muistanut koko vappua vaan oli lähdössä kouluun.) Etsin jokaiselle lämpimät, tilaisuuteen ja päälle sopivat vaatteet ja kengät. Pakkasin nyyttärieväät sopiviin astioihin, joita piti tietenkin ensin etsiä raivon partaalle asti. Hain kukkapenkistä keto-orvokkeja kakun koristeeksi ja viimein, koko perheen herättyä auttamaan, poistin vuoan, kelmut ja kalvot ja nostin tytinäkakun kakkuvadille. Jaoin kantamukset perheenjäsenille ja potkaisin porukan ovesta ulos. Olin aivan naatti. Ajatuskin mukaan lähtemisestä ahdisti. Huokaisin että nyt ei tarvitse enää koko päivänä mitään. Saan rauhaa ja lepoa. Voisin nukkua koko päivän.

Vartin päästä yksi lapsista tuli karmit kaulassa parkuen kotiin. Soitin puolisolle ja selvitin asiaa. Sisarukset olivat kiusanneet toisiaan. Palautin ipanan takaisin juhliin ja kehotin puolisoa huolehtimaan siitä että jokainen syö vatsansa täyteen eikä tule notkuvien pöytien äärestä kotiin nälkäisenä. Seuraavalla oven kolahduksella tuli puoliso hakemaan itselleen villasukkia. Kolmanteen en enää herännyt. Joku oli käynyt tuomassa grilliherkkuja, salaatteja, hedelmiä ja juustoja anopille ja minulle. 

Paistoin munkit ja ulkoilutin koiran pariin otteeseen. Toisella kierroksella satoi lunta. Piki ei ontunut. Puutarhalehteä jaksoin lukea vain vähän. Puutarhaan ja taimiin päin en vilkaissutkaan. Oli paha olo, oikein paha. Sellainen että pitäisi lähteä johonkin jotta tästä olosta pääsisi vapaaksi. Eikä kuitenkaan tiedä mihin, saati että jaksaisi lähteä. Entä jos olo seuraakin mukana. Kuin katsoisi pienestä ikkunasta vakavasti masentuneen olotilaan.

Illansuussa alkoi ahdistaa sekin ajatus että kohta perhe tulee kotiin, riitely ja meteli alkaa, en kestä, en mitenkään kestä kun olen jo valmiiksi näin väsynyt. Tällaisena päivänä tuntuu ettei lääkkeillä, keskusteluilla, läsnäoloharjoitteilla ja levolla ole mitään vaikutusta. Olen samassa jamassa kuin syksyllä. Tai ehkä vaikutus onkin juuri se, etten ole kovin paljon pahemmassa jamassa kuin syksyllä? Miten ihmeessä terve ihminen voi päästään tällä tavalla hajota?

Päätin sujahtaa yöunille ennen kuin perhe ehtii kotiin.