Kotiseutumatkailua

Kymmenvuotias jäi vahtimaan nelivuotiasta ja seitsemänvuotias nähtävästi suoriutui kouluun ajoissa sillä välin kun minä vein puolison omaan kouluunsa ja ajelin kaupungille. Klinikka löytyi helposti. Lääkäri oli juuri kutsumassa minua sisään kun ryhmä pukumiehiä ryntäsi paikalle. Heillä oli kuulemma kymmenen sekunnin asia, halusivat katsoa vastaanottohuonetta. Kun kymmenen minuuttia oli kulunut, mieleni teki ärjäistä että tämä aika oli varattu minulle, kuka teistä maksaa jos saan parkkisakot. Lääkäri kävi kuitenkin pahoittelemassa viivästystä, mikä mukavasti liennytti ärtymystäni.

Pullautin kaikki oireeni, murheeni, huoleni ja niiden taustat yhtenä ryöppynä uuden psykiatrini silmille. Hän kirjoitti kynä sauhuten muistiinpanoja ja sanoi että B-lausunto täytyy tehdä huolellisesti, sillä on kamala tilanne potilaalle jos Kelasta tuleekin hylky. (Bueno, voinkin alkaa pelätä seuraavaksi sitä.) Mainitsin myös työpaikan sisäilmaongelmat. Ilmeni että lääkärini on ollut samassa korttelissa töissä ja saanut niistä toimitiloista astman, minkä vuoksi on siirtynyt nykyiseen työpaikkaansa.

Psykiatri kertoi että jos sairauslomani kesto on yli vuoden, sairauspäiväraha aletaan laskea kertyneen eläkkeen mukaan! Eihän siinä ole mitään järkeä, muutaman sentin saisin. Lääkäri kysyi miltä minusta tuntuu työhönpaluun suhteen, millaista sairauslomaa itse toivon. Puuskahdin että kunpa vain ei ikinä enää tarvitsisi palata siihen työpaikkaan, niihin tehtäviin, niihin tiloihin.

Allekirjoitin paperin jolla lääkäri saa työterveyshuollossa kertyneet lausunnot ja kertomukset käsiinsä. Vein sen itse työterveyteen jotta lääkäri ehtisi saada paperit ennen seuraavaa tapaamistamme ensi tiistaina. En pysty mitenkään ymmärtämään miksei siirtoa voitu tehdä työterveydessä samassa yhteydessä kun sain lähetteen klinikalle. Väitän että nykyinen yksityisyyden suoja ja tietojen liikkumattomuus vaarantaa potilasturvallisuuden. Ei minun tapauksessani mutta monessa muussa. Samoin sosiaalipuolella, vaikkapa lastensuojelussa. Uuh, en halua ajatella sitä.

Ajoin eläintarvikeliikkeen kautta kotiin. Ostin kahdentoista kilon koiranruokasäkin ja pysähdyin ulko-ovelle nauramaan kun näin kyltin Edullisia apinoita! Autoradiossa soi ilmeisesti hyvinkin suositun minulle tuntemattoman artistin ilmeisesti hyvinkin suosittu minulle tuntematon hetkeen sopiva laulu:

hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa /kivipohjaan /hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät /hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa

Kyyditsin esikoisen kouluun ja palasin kuopuksen kanssa ulkoiluttamaan koiraa. Juuri kun koira oli saanut asiansa hoidettua, puoliso soitti että koulupäivä on päättynyt. Alkoi kymmeneltä, päättyi yhdeltätoista. 80 kilometriä ajoa yhden oppitunnin vuoksi. No, ei muuta kuin - usko tai älä - ankara auton vara-avaimen etsintä, kuopus autoon ja takaisin kaupunkiin. Uudella kotimatkalla poikettiin ostamaan luvatut pizzat.

Illalla koululaisten kevätjuhla, josta vapautin itseni. Jotain hyvää kylmästä säästä: auton avaimet löytyivät puolison toppatakin taskusta. Millähän logiikalla olen sujauttanut ne juuri toppatakin taskuun kevään kuumimpana päivänä?