Hää- ja eropäivä

Lapset hihhuloivat vielä puoliltaöin. Lopulta patjoja, tyynyjä ja peittoja kannettiin terassille koko kuorma ja kaikki tenavat yöpyivät siellä. Minä ja koira tietysti myös. Kävin kierroksilla eikä uni meinannut tulla millään. Nukuin koko yön huonosti. Pienokainen potki vähän väliä peiton pois ja peittelin hänet uudelleen. Anoppi köhi, vaikeroi ja oksenteli seinän takana ja kun tuli hiljaista, kuulostelin vieläkö hengittää. Hyttysiä ilmestyi ensimmäisen kerran koko kesänä, vainusivat kai meidät kun oli isompi joukko koolla.

Jännitti aamulla löydänkö anopin elossa. Yllätys oli melkoinen kun hän istui pirteänä keinutuolissa matkavaatteet päällä ja pikkukengät jalassa. Mikään ruoka ei ole viiteen päivään pysynyt sisällä ja sydän värisee epätahtiin mutta mummo on matkalla ulkomaille! Tai siis kotiin, maahan, jonka kansalainen hän on. Silmät tuikkivat kuin nuorella neidolla. Poika oli tulossa noutamaan kyytiinsä. Anoppi oli pakannut kamppeensa ja kiersi kehää aamusta asti. Sohvalle, sängylle, ulos, keinutuoliin, terassille... Aamulenkille lähtiessäni hän kysyi onko puhelin mukana jos jotain sattuu. Koskaan ennen ei ole kysynyt.

Mutta kas, lenkillä ollessani potilas laukkasi kävelykeppeineen kuin nuori hirvi naapuriin pyytämään puhelinreseptiä kipulääkkeelle. Hain lääkkeen hänelle apteekista ja sain apteekkarilta kuulla että sillä saattaa olla roiseja yhteisvaikutuksia marevanin kanssa. Voi taivas. Ihmettelen jos anoppi selviytyy elävänä perille. Ymmärrän että loppu on tulossa, en minä sillä, hän sanoo, mutta onko sen pakko olla näin kamalaa. Onko pakko sattua näin paljon ja olla näin paha olo. Nämä sanat yhdistettynä siihen neitosen olemukseen, hämmentävä kokonaisuus.

Ruokin lapset, siivosin ja leivoin. Vieraan tultua anopin muuttokuorma pakattiin kyytiin ja istuttiin kahville. Sytytin kynttilän ja kysyin kuka tietää mitä juhlitaan. Oli anopin läksiäiset mutta myös meidän kymmenvuotishääpäivämme. Kun näytin pienokaiselle kuvia häistä, joissa yksivuotias esikoisemme oli mukana, pieni oli närkästynyt miksei hän ollut. Aika monta kertaa sain selittää.

Kaksi lasta nukkuu taas terassilla. Varustin pienokaisen fleecellä ja sukilla niin ei tarvitse päivystää peittoa vahtimassa. Päivä oli onneksi vähän edellisiä viileämpi, yö on myös. Ihmiset ja eläimet on ruokittu, matkalaiset halattu tien päälle, keittiö raivattu, omat ja naapurin kukat kasteltu, tarkistettu että lampailla on vettä.

On tyhjä ja jollain tavalla huojentunut olo. Anoppi ehti saada Suomesta kuulolaitteensa ja jos selviytyy matkasta, pääsee hyviin käsiin. Yksi tyttäristä on lääkäri ja pystyy kommunikoimaan lääkärien kanssa ja pitämään äitinsä kurissa paremmin kuin me täällä. Lääkitys saadaan varmasti parempaan kuosiin. Loppu on toki tulossa, muttei välttämättä vielä tällä kierroksella. En kuitenkaan usko että saamme häntä enää tänne. Viisas ja hyväsydäminen ihminen, joka on ollut minulle kuin oma äiti, on poissa lopullisemmin kuin koskaan ennen.