Tänään ei huomista murehdita, laulaa Lauri Tähkä. Enkä murehtinut kun en kerennyt. Aamulla vein puolison töihin, puolentoista tunnin reissu. Keskipäivällä pompottelin lasten kanssa psykoterapeutille ja sieltä tultua pidimme puolen tunnin ruokatauon ennen kuin lähdimme porukalla hakemaan puolisoa töistä. Kotona oltiin iltakuudelta. Jäi olo että olen vain ajellut (hyppelehtinyt) autolla eestaas kaiken päivää.
Psykoterapeutti kysyi jokaiselta lapselta ja minulta erikseen mitä kuuluu ja miten kesä on mennyt. Sanoin että vähän tässä jo odottelen koulun alkua. Esikoinen oli eniten äänessä mutta muutkin kantoivat kortensa kekoon. Terapeutti osasi ihanasti kuunnella ja valoisasti kannustaa esikoista tottelemisen tiellä, kysyi miksi hän haluaa isona tulla ja kertoi että hänestä voi tuolla älyllä tulla mitä vaan. Kaikki alkaa kotona tottelemisesta ja läksyistä huolehtimisesta. Lapsi mainitsi yllättävän ammatin, josta aiemmin ei ole ollut puhetta. Selitin terapeutille millainen operaatio vastaanotolle suoriutuminen on ja sovimme että menen seuraavan kerran vasta kun päivähoito ja koulu ovat alkaneet.
Puoliso pani ajotietokoneesta merkille että pitkältä aikaväliltä mitattu keskinopeus on tämän päivän aikana noussut huomattavasti. No joo, ohitin mennen tullen pari hartaushetkeä viettänyttä autoilijaa. Asfaltti polttaa, hermostuneisuus kulkeutuu myös kaasujalkaan. Yksi ohitus tapahtui isossa alamäessä, jolloin nopeus ehkä nousi hiukan liikaa. Samalla huomasin edessä jotain hässäkkää. Tien molemmin puolin oli autoja parkissa ja ainakin yksi oli rutussa ojassa. Oman kylän vpk tuli ujeltaen vastaan. Kaasujalka keveni.
Työharjoittelijan kotiintuontireissulla poikettiin superhypermarkettiin nauttimaan viileydestä. Pienin juoksi leluhyllyille päin ja silloin se tapahtui. Huusin kantavalla äänellä: PIKI! Voi itku. Sekoitan lapseni koiraan.
Tein oikean Pikin kanssa tavallista pitemmän iltakävelyn, koska muut lenkit olivat tavallista lyhyempiä. Vasta yhdeksän aikaan illalla helle on sen verran hellittänyt että muhkeaa karvakaveria viitsii kävelyttää. Bussi tuli kylälle samaan aikaan kuin me. Liikennöitsijä, linja, aikataulu, kalusto ja henkilöstö ovat vaihtuneet sen jälkeen kun lopetin bussilla matkustamisen. Tunsin lämpimän läikähdyksen kun katsoin parkkiin peruuttavaa bussia: ratissa oli sittenkin tuttu mies, yksi parhaista.
Perääni vislattiin. No ei tietenkään, vaan Pikin perään. Käännyimme koiraystävän pihaan. Colliet mellastivat keskenään ja näin miten Piki on muutamassa viikossa kasvanut: se on jo aikuista narttua silminnähden korkeampi. Koiraystävän puoliso puhkesi ylistämään minun puolisoani: siinäpä on terävä mies jolla on valtavasti tietoa ja taitoa ja jota hän todella kunnioittaa. Kun katsoo pihalle omasta päästä tehtyjä rakenteitakin, on geometria kohdillaan, ei monelta onnistuisi. Ainoa vika miehessä on liika vaatimattomuus. Kehuja tuli täyslaidallinen ja toiseen korvaan saman verran koirajuttuja. Viimein kun olin lähdössä, tuli puhetta perennoista. Puutarha käytiin läpi ja sieltä löytyi tuossa tuokiossa neljä perennaa joita en tunnistanut. Identiteettini mureni. Kotiin tulin yhdentoista aikaan. Kaikki lapset yhä hereillä.
Terassi on peittynyt koivunsiemeniin. Niinpä myös hevonkakkani on saanut kylvön ja uudessa penkissä vihertää ensi keväänä kaunis koivikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti