Nukuin häiriöttä yhtäjaksoisesti puoli kymmeneen. Silloin terassin sohvalla tuli niin kuuma että oli pakko nousta. Keittelin pienimmälle puuron ja lähdimme lukemaan kirjoja trampoliinille. Nukahdin. Isommat heräsivät ties koska ja ehkä söivätkin, en tiedä. Jossain vaiheessa lapset veivät koiran lenkille. Kun muut kääntyivät takaisin, pienin jatkoi pyörällä matkaa rantaan päin. Kyselin kotiin palanneilta missä pieni on. Naapurin lapsi muisti että hän oli jatkanut eteenpäin. Pelästyin ja lähetin lapset kiireen vilkkaa pyörillä perään. Istuin kotiportailla odottamassa ja miettimässä millaista elämä on tästedes kun meillä ei enää ole kuopusta. Lapsi löytyi rannasta, oli riisuutumassa uimaan menoa varten. Kotiin saatuani pidin häntä sylissä pitkään pienenä käärönä niin kuin vauvaa ja kerroin miksei koskaan saa mennä rantaan yksin. Edes aikuiset eivät saisi mennä koskaan uimaan yksin. Lapsi lupasi ja palasi vielä oma-aloitteisesti aiheeseen ennen nukkumaanmenoa.
Naapuri piipahti puhumassa puutarha-asioista, kirppisasiakas haki kottikärryllisen viiruhelpiä ja toinen sen vanhan parisängyn. Iltapuhteeksi kaivoin loput helpit kärryyn. Niille tulee huomenna noutaja. Tuntui ihanalta päästä urakan jälkeen saunaan ja pesemään paarmanpuremat ja hikinen multa pois huokosista.
Tilillä on kaksi euroa. On jo pitempään ollut sellainen olo että pitäisi vain maata hiljaa paikallaan jotta ei aiheuttaisi kuluja. Ei pitäisi syödä (ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä), ei käyttää sähköä, vettä, puhelinta, autoa. Postin tuomia alemainoksia ei tee mieli katsoakaan mutta nettikirppareilla käyn jostain syystä parikin kertaa päivässä vaikka tiedän etten voi ostaa mitään. Pyörin myös mattosivuilla. Järjenvastaisesti olen päättänyt saada olohuoneeseen Super Shaggyn. Matto ei anna minulle rauhaa.
Lapsetkaan eivät anna rauhaa. He esittävät vaatimuksia, jättävät noudattamatta säännöt ja käskyt, käyttäytyvät kuin olisin pelkkää ilmaa, kantelevat minulle toinen toisistaan, raivoavat ja syyttävät minua kaikesta - ja illalla, kun lasten pitäisi jo nukkua, kun haaveilen viimeinkin saavani keskittyä ja olla hiljaisuudessa yksin, he kerääntyvät viereeni. Lujasti piti tänä iltanakin komentaa, ensin minun ja sitten puolison, ennen kuin saimme heidät pysymään pois tästä huoneesta.
Millaisia vaikutuksia uupumisellani on lasten kehitykseen? Koko elämään? Kun äiti ei hallitse vanhemmuutta. Kun äiti vain poistuu hartiat kumarassa paikalta jos lapsi ei tottele. Kun äiti käskee mennä pois. Kun äiti on aina muualla vaikka olisikin samassa huoneessa. Kun äiti ei ole kiinnostunut onko lapsi syönyt mitään koko päivänä. Saati että tietäisi mitä lapsi tekee netissä.
Puhelimeni kosketusnäyttö lakkasi eilen toimimasta. Olen opetellut uudestaan käyttämään vanhaa näppäinpuhelintani, joka tuntuu nyt hyvin vieraalta ja epäkätevältä.
Tv-sarjassani oli niin liikuttavia käänteitä että ne vaikuttavat mielentilaani ja pyörivät jollain tasolla päässäni. Tuovat mukanaan ehkä takaumia omasta elämästä. Niin, sitä sen täytyy olla. Muistoja valtavista tunteista, niiden aiheuttamista tuntemuksista kehossa. Muistoja kohtaamisista, samalla aaltopituudella olemisista, virtauksista hänen kätensä ja omani välillä, siitä hetkestä kun alkaa tajuta, juuri ennen kuin. Ja muistoja jäähyväisistä, särkymisen helähdyksestä, lohduttomuudesta, siitä miten koko elimistö puristuu kokoon. Olen kiintynyt sarjaan ja sen rosoisiin hahmoihin enkä halua menettää ainuttakaan jaksoa, mikä on hassua, sillä en ole vuosiin katsonut tv:tä.
Näin ikkunasta äitipeuran kahden pienen valkotäpläisen bambinsa kanssa. Voi miten suloisia, siroja, jaloja ja kauniita ne kaiken syövät pirulaiset ovatkaan. Olen kiitollinen siitä että saan asua maalla, lähellä luontoa. Ja siitä että yllä mainitut ihmisten väliset hetket kulkevat yhä mukanani.
Aitoelämänlanka, Ipomoea purpurea 'Kiss me quick'
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti