Sain kuin sainkin sovittua uuden tapaamisajan työterveyteen (kone kaatui siinä hommassa kolmasti) ja se on nyt merkittynä kaikkien kalenteriin. Jaa, ei ihan kaikkien, pitäisikö minun merkata se itsellenikin jonnekin.
Aamu alkoi epätavallisen hyväntuulisesti. Lapset tulivat ihmisiksi aamutoimia hoitamaan, kommunikoivat ja jopa auttoivat minua ja toinen toistaan. Uloskin lähdettiin aika vähällä huutamisella ja ilman kännykkää. Lapset viihdyttivät Pikiä, minä leikkelin yhdeksän petunia-amppeliani matalaksi. En tiedä saanko sillä aikaan uuden upean kukinnan vai valmista kompostitavaraa mutta viis siitä. Tunnen suurta riemua kun voin kokeilla miten käy. Saksin aivan sydämeni kyllyydestä. Omianihan ovat, siemenestä asti itse kasvatettuja. Ei olisi läheskään yhtä hauskaa selvittää etukäteen kannattiko noin tehdä.
Esikoinen tuli ensimmäisenä sisään ja lämmitti meille lounaan. Lämmintä ruokaa saatiin ensimmäisen kerran viikkoon, kun puoliso teki eilen illalla jauhelihakastikkeen ja keitti perunat. En ole koskaan ollut kummoinen kokki mutta nyt en näköjään tee ruokaa enää lainkaan. Ainoastaan pienimmän ravitsemuksesta koetan jotenkin huolehtia, edes aamu- ja iltapuurolla. Äidinvaisto kai toimii vielä sen verran.
Ystävä kysyi millä tavoin tunnen työni merkityksettömäksi. Työni on yhtä tunkkaista kuin työpaikan sisäilma, en pysty näkemään mitä oikeaa väliä sillä voisi olla kenellekään. Todellista merkitystä. Sellaista kuin on vaikkapa lääkärin, hoitajan, opettajan, papin, siivoojan, korjaajan, poliisin tai roska-autonkuljettajan työllä. Tai äidin työllä, lisäsi ystäväni. Olen tehnyt siistiä, turvallista sisätyötä koko työurani. Sellaista missä enimmäkseen silmät ja aivot työskentelevät, hieman saattaa hiirikäsi tai kännykkä välillä heilahtaa ja vaikka kuinka mokaisi, kenenkään henki ja terveys ei vaarannu. Vuosien ajan se oli ihan ok. Ei muulla väliä kunhan sujuu kohtalaisen vaivattomasti ja palkka juoksee. Aikoinaan työyhteisö sai tehtäväni tuntumaan jopa tärkeältä. Työkavereiden vuoksi on aina ollut kiva mennä töihin. Olisi vieläkin. Hiljaa ja salaa työ on kuitenkin muuttunut vastenmieliseksi taakaksi, se on kaikin puolin hankalaa, epäselvää ja tökkivää. Suuren päällikön kehittämät uudistukset lisäävät byrokratiaa ja kömpelyyttä. Oma uupumiseni tekee kaiken mahdottomaksi. En osaa, en jaksa, en ymmärrä enkä pysty oppimaan.
Eikä täällä kotonakaan niin hääviä ole. Lapset olivat tietokoneella. Puoliso oli tietokoneella. Oli sovittu että mennään uimaan. Joo, ihan kohta. Lopulta käperryin terassin sohvalle murjottamaan. Etsin muotoaan muuttavista valkeista pumpulipilvistä kasvoja ja löysinkin monta profiilia: Åke Lindmanin, Shrekin, entisen esimieheni..
Aika kului. Tunsin miten puhti valuu minusta ulos. Itkin. Puoliso tuli kysymään mille rannalle mennään. Sanoin etten ole enää tulossa, menkää mihin haluatte. Istuiko puoliso viereeni, kysyikö mikä nyt on, lohduttiko, pyysikö mukaan? Ei tietenkään. Hän sanoi jaa ja lähti. Jatkoin itkemistä entistä vuolaammin ja mietin miten pääsisin täältä pois. Eroon tästä kaikesta. Siististi ja huomaamatta, katoaisin vain. Viimein nousin, kävelin pääkytkimelle ja napsautin sähköt koko talosta. Muistutin puolisolle että hän lupasi viedä lapset uimaan. Puoliso on tarkka siitä että lupaukset pidetään eikä siksi helpolla lupaakaan mitään. Nyt oli tosiaan tullut luvattua ja niinpä he lähtivät. Lapset pitivät ovenkamanoista kiinni, huusivat ja raivosivat. Hekin ovat sairaita. Ei heitä enää kiinnosta oikea elämä, kaunis kesäilta, lämmin uimavesi, ahomansikat, ystävät. Vain tietokone ja älypuhelin kiinnostavat. Neljävuotiastakin. Minun täytyy päästä pois täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti