Saulin muistolle. Ja omille.

Heräilin pikkuhiljaa terassin sohvalta kissa kylkeni päällä. Siinä se oli jo yöllä kun nukahdin. En tiennyt yhtään paljonko kello on. Kuuntelin sateen ropinaa ja tuumin ettei sen kellon niin väliäkään. Sisältä kantautui vieras puheääni: kotisairaanhoitaja kävi ottamassa anopilta verikokeen. En tiennyt että hän on tulossa, anoppi sentään tiesi. Nyt on huoli siitä miten marevan-testit saadaan jatkumaan ulkomaan (tai siis kotimaan) reissulla.

Kaksi lasta oli hereillä. Aamutoimet sujuivat ihmeen vähällä komentamisella. Ulos en ruvennut heitä edes yrittämään. Kolmas heräsi puolilta päivin. Sateen raossa kävin Pikin kanssa metsässä kävelyllä ja istutin kivikkoon viisi uutta kasvia. Luonto hoiti kastelun. Nypin kivenkoloista nokkosentaimet ja muut rikkaruohot. Siivosin myös marjapensaiden alustat. Punaviinimarjassa on punaisia, käpristyneitä ja epämuotoisia lehtiä. Omenapuissa kammottavia seittimöykkyjä joiden sisällä on joko munia tai kuhisemalla toukkia. Keräilin niitä pois ja mietin että olisi paras luopua jokaisesta kasvista joka kelpaa ötököille tai on altis taudeille. Mitähän jäisi jäljelle? Ehkä ruohosipuli ja aronia.

Heittelin Pikille palloa niin kauan kuin jaksoin. Piki jaksaisi ilmeisesti useamman vuorokauden yhteen menoon. Lopun päivää olla möllötin vain, en tehnyt enkä puhunut mitään. Ei tee mieli enää puhua. Tuntuu että olen siirtynyt johonkin uuteen vaiheeseen masennuksessani. Tuntuu että se on pukeutumassa sanoiksi ja pullahtamassa maailmaan, mutta vielä en osaa kertoa siitä mitään.

Lojuin terassin sohvalla kissan kanssa, koira uskollisesti vieressä vahdissa. Kävin syömässä kun muut olivat kokanneet. Pakenin pihalle ennen kuin puoliso alkoi hätistellä lapsia syömään ja ulos. Koetin saman tien viipyä siellä niin pitkään että iltatoimet olisi hoidettu ja pesue nukkumassa, mutta en ihan onnistunut.

Tangokonsertti jatkui iltalenkillä. Edelleen Syyspihlajan alla. Yö saaristossa. Punatukkaiselle tytölleni. Yön kulkija. Rannalla. Soi maininki hiljainen. Hopeinen kuu. Laulut kantavat mukanaan menneitä tunnelmia, kauan sitten elettyjen pakahduttavien tunteiden häivähdyksiä. Jotakuinkin kaikissa ollaan yöllä rannalla ja kaivataan rakastettua. Yleensä ei saavu koskaan hän. Olisiko laulu huonompi jos siinä olisi onnellinen loppu? 

Ja tuo Sauli. Uskomaton ääni, puistattava viimeinen levytys ja loppu heti alkuunsa. Olin 28-vuotias monissa tanssiliemissä keitetty kierrätyssinkku joka ei enää kovin monen artistin keikalle viitsinyt vaivautua, mutta Saulille kumarsin syvään. Ihmeellinen, käsittämätön ääni ja tulkintakyky nuorella pojalla. Suuri menetys. Ei unohdu.

Kaikenlaiset kiitollisuusharjoitukset sen sijaan ovat unohtuneet pitkäksi aikaa. Olen kiitollinen siitä että lapset ja puoliso ovat terveitä. Olen kiitollinen puolison osoittamasta ymmärryksestä, jaksamisesta ja sietämisestä. Itsestäni on entistä työläämpi löytää kiittämistä, mutta koska täytyy, kiitän itseäni tänään siitä että olen saanut kivikon uusine istutuksineen näyttämään aika kivalta. Ja terassin.

Kalifornian tuliunikko