Lumikkotie
Viiden aikaan lapset pelasivat muistipeliä ruokapöydällä. Kehotin seuraavan erän jälkeen siivoamaan kortit pois, ruoka on tulossa. Kehotin useamman kerran ihan kuuluvallakin äänellä. Peli ja kihinä jatkui vain. Tössähdin että ei sitten ja painelin peiton alle itkemään. Muutaman minuutin päästä päätin että ei tämä nyt tällaistakaan voi olla. Palasin keittiöön kitarisat edellä, viskelin kortit menemään ja paiskoin ruuat pöytään. Kellään ei ollut kivaa.
Palokärjen työtä?
Vanne alkoi puristaa päätä eikä ole hellittänyt koko iltana, ei edes iltalenkillä, jonne pääseminen tuntui kyllä helpotukselta. Hampaita pestessä tuntui lievää huimausta, liekö sekin psyykkinen oire. Tämä on niitä päiviä jolloin olen varma että kaikkien muiden lapset ovat kilttejä ja kuuliaisia, noudattavat sovittuja sääntöjä, hoitavat kouluasiansa, ulkoilevat ja harrastavat vapaaehtoisesti ja omasta halustaan ja minulle on osunut ne maailman ainoat tottelemattomat, epäluotettavat, kovakorvaiset ja -ääniset perässävedettävät tenavat. Todellisuudessa kai kaikki lapset ovat toisinaan kaikkea tuota mutta kaikki äidit eivät ole tässä jamassa.
Tikkametsä aamuauringossa
Muistui mieleen tunnelmat ensimmäisen avioliittoni ajoilta. Olin vastavalmistunut työtön, kokonaan puolison tulojen varassa. Oli suuri ponnistus päästä edes sängystä ylös siihen mennessä kun hän tuli töistä. Muutama vuosi kului ja suhde alkoi ahdistaa. Halusin eron mutta tunsin etten voi tehdä niin inhottavaa temppua kiltille, kunnolliselle, moitteettomalle miehelleni. Makasin hiljaa sängyssäni ja toivoin että jompikumpi meistä kuolisi, se olisi ainoa tapa päästä tilanteesta eteenpäin. Nyt oivallan että ehkä jo kaikki tuokin on ollut masennusta, yli 20 vuotta sitten.
No, mikset sä tule?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti