Pikin kanssa osuimme aamulenkillä vahingossa upealle näköalapaikalle. Kamera ei ollut mukana. Näin yhden peurankin, Piki ei huomannut sitä. Olo oli vaisu ja ajatukset lähtivät ikävään suuntaan: Miten minusta ei ole mihinkään, ei edes siihen mihin ennen pystyin. Muut ihmiset hoitavat reippaina ja iloisina työnsä, perheensä, kotinsa, pitävät itsensä kuosissa ja kunnossa, harrastavat, matkustavat ja blaa blaa. Saavat kaiken irti elämästä. Minä kävelen sammalilla ja katselen järvelle.
Kuljemme usein kotiin päin polkua jonka ylle kurkottavassa kuusenoksassa on roikkunut iljettävä keltainen verinen muovipussi jo ainakin seitsemän vuotta. Olen aina halunnut siivota sen pois mutten ole pystynyt koskemaan siihen. Tänään suostuttelin itseni katsomaan kohdetta tarkemmin ja tajusin että se on solmittu kuolleeseen oksaan. Nappasin koko oksan mukaan. Ylitin itseni, taidanpa loppuviikon paukutella henkseleitäni. Viime viikolla kiskoin metsästä sateenvarjon raadon. Pahoittelen jos vein jonkun lapsen aarteen.
Päiväni meni kirjahyllyjä tyhjennellessä ja siirrellessä, ilta käydessä läpi kaikkea sitä käsittämätöntä tavaramäärää mikä vanhan hyllyn uumenista laavan lailla levittäytyi olohuoneen vaakasuorille pinnoille. Kirjat lajittelin säästettäviin ja myytäviin, muu perhe saa käydä myytävät huomenna läpi ja poimia omat suosikkinsa talteen. Mokasin kirjahyllyn ostossa: en ottanut syvyyttä huomioon. Jättimäiset silkkivälilehtialbumini eivät mahdu hyllyyn! Kaunis se silti on. Nostin vuosien panttaamisen jälkeen äidiltä perityt lasiesineet esille. Ei haittaa jos hajoavat, pääasia että viimeinkin ovat näkyvillä. Lääkitys on kohdillaan.
Illansuussa kävin Pikin kanssa rannassa. Siellä oli auto. Joku kaistapää on vieläkin lähtenyt pilkille tai verkkoja kokemaan. Puistattavaa. Iltapalaksi paistelin litran lettutaikinan ja sytytin takkaan tulen, molemmat vastapainoksi kevätillan koleudelle. Ja molemmat haihtuivat kuin savuna ilmaan.
Sairauslomapäivät ovat kuin kallisarvoiset, hohtavat helmet nauhassa tai vesipisarat heinänkorrella. Niiden arvo on minulle mittaamaton. Alkoi ahdistaa kun tajusin että puoliväli on ylitetty ja saikun loppu siintää horisontissa. Viikon päästä on uusi lääkärikäynti ja ainakin teoriassa paluu työelämään. Piiloutuisinko sängyn alle niin kuin lapsena kun piti mennä hammaslääkärille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti