Sunnuntaishoppailua

Sain tänään vain muutaman klapin tehtyä. Kaksi lasta oli tulvaojalla, yksi hiekkalaatikolla ja puoliso vei koiran metsään. Aika pian kaikki kuitenkin taas löytyivät kirveen ääreltä ja jätin suosista isän pitämään kirveskurssia lapsilleen. Lähdin koiran kanssa leikkaamaan kuusiaitaa. Osa seitsemän vuotta sitten 20-senttisinä taimina istutetuista puista on jo ylittänyt tavoitekorkeuden, 160 senttiä. Katkaisin niistä latvat. Se oli ihmeen helppoa siihen nähden kuinka suurta ahdistusta olen etukäteen tuntenut noin lopullisen päätöksen täytäntöönpanosta. Tien puoli täytyy koettaa leikata huomenna ilman koiraa.

Muutamat ihmiset ovat arvelleet että tarmokas ja nopea puutarhan rakentaminen nollasta alkaen saattaa myös olla yksi uupumiseni syy. Pidän sitä ihan mahdollisena. Samalla koen kuitenkin että juuri puutarha on pitänyt minut järjissäni ja kohtuullisessa fyysisessä kunnossa. Jumppaan ja lenkille ei jaksa lähteä, mutta kakkaa lapioimaan - koska vaan! En tee puutarhatöitä koskaan vastenmielisesti vaan aina sydämeni halusta. Se on kuitenkin selvä että kasvukaudella työmäärä, -vauhti ja -into sekä kukkaisten määrä ylittävät kaikki kohtuuden rajat. Ai mutta tämähän menee taas kielletyn analysoinnin puolelle.

Kello viiden teellä tarjoiltiin pullataikinapohjaan leivottua omenapiirakkaa voi-kaurahiutalekuorrutteella. Kukaan ei keksinyt mitään valittamista. Teehetken jälkeen lähdin puolison kanssa kunnan toiselle laidalle noutamaan äkkiarvaamatta nettikirpparilta ostamaani kirjahyllyä. Hienosti onnistui hyllyn kotiutus käsipuolen ja mielipuolen tiimiltä työkaluina naapurin peräkärry, pahvit, kuormaliinat ja kissoilta lainattu lentävä matto. Kohteessa tapasimme jälleen yhden tolkuttoman kaahokoiran joka palautti hyvin mieleen miksi olemme valinneet juuri tyynen ja hillityn mutta ystävällisen collien.

Muut kävivät illan päätteeksi saunassa, minä tyhjensin vanhaa kirjahyllyä. Tekee mieli hävittää monta muutosta toiseen kuskattua asiaa (mitä teen esimerkiksi vanhoilla tanssipokaaleilla, kisojen vhs-nauhoituksilla, teini-iän leikekirjoilla tai edellisen avioliiton vihkiraamatulla) mutta luultavasti en sittenkään pysty. 

Käyskentelin pihalla ihailemassa tähtitaivasta ja seuraamassa kissan ja koiran varovaista lähentymistä. Jos en aivan väärin nähnyt, ne tavallaan ehkä leikkivät keskenään. Hippaa. Ensin näytti siltä että koira jahtaa kissaa ja olin jo vähällä komentaa, mutta huomasin että puskan takana oli vaihdettu rooleja. Tuli hyvä mieli. Hyvä mieli tulee myös siitä että löydän itseni ulkoa monta kertaa päivässä säällä kuin säällä. Näen ja koen luontoa ja vuodenaikoja paljon enemmän kuin vuosiin.

Huomenna perhe rientää taas tahoilleen, minä jään muutamaksi tunniksi vapaalle jalalle, ihanaan hiljaisuuteen. Koetan olla raahaamatta perässäni huonoa omaatuntoa siitä etten ole töissä. Ei ihme jos "terveiden" on vaikea ottaa tätä sairautta vakavasti, kun potilaalla itselläänkin on välillä vaikeuksia.