Olen kuukauden päivät vaeltanut metsässä koiran kanssa ja varmasti toistakymmentä kertaa tämänaamuistakin reittiä. Silti vasta nyt huomasin matalan, sammaloituneen, noin 30-metrisen pohjoisrannan suuntaisen kiviaidan. Tämä seutu on ollut asuttua jo muinaisina aikoina. Arkeologit ovat kaivelleet täältä vaikka mitä. Olisipa hienoa nähdä miltä täällä on näyttänyt silloin kun tuota aitaa on rakennettu. Mitä on ollut siinä missä nyt on metsä. Ja minkä näköistä väkeä.
Jättipoimulehti
Hämähäkit pärjäilevät ja ovat aktiivisia nähtävästi aika viileässä. Ainakin saan uudet seitit naamalleni joka aamu vaikka kuljen samaa polkua. Aamuauringossa näinkin seittien sakean verkoston ja olin tyytyväinen etten ole pahaa aavistamaton metsän pikku ötökkä.
Komeamaksaruoho
Metsälenkin ja riisipuuron jälkeen saattelin perheen matkalle tätilään ja jäin pihalle nauttimaan auringosta Pikin kanssa. Elvytin nurmikkoa haravoimalla, tai yritin, isohko koiranpentu lisäpainona haravanvarressa. Nurmikon haravointi on ainoa puutarhatyö jota inhoan. Tänä keväänä näyttäisi olevan varaa jakaa homma vaikka kolmelle kuukaudelle, mutta puolet hommasta tuli taas ahnehdittua heti kerralla.
Välillä kävin näyttämässä Pikille lampaita, välillä netissä lämmittelemässä. Oho hups, ostin nettikirpparilta kahdeksankympin vallikivet kahdellakympillä. Iltalenkin jälkeen reuhdoin pitkin pihaa lojuneet purkupuut vähän siistimmäksi pinoksi vähän sivummalle. Tuleeko tähän pihaan koskaan pinoton ja pressuton aika? Touhusin ja uurastin, heitin keppiä ja palloa, huilasin terassin portailla koira kainalossa eikä päähän pujahtanut koko päivänä yhtäkään tummaa ajatusta.
Ja nyt - mikä ihana illan rauha. Kukaan ei huuda eikä tappele, ei revi ovenkahvaa kun olen vessassa, ei pompi sängystään kuin käkikellon käki. Pesen vain yhdet hampaat. Huolehdin ateriat vain itselleni. Ja kolmelle muulle. Ymmärrän nyt entistä paremmin isääni, joka jäi aina kotiin kun muu perhe matkasi viikoksi mummolaan. Minun retriittini jatkuu vain huomiseen.
Krookus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti