Karkauspäivä

Valtavan ahdistuksen päivä. Takana oli katkonainen yö, aivan kuin tuoreella äidillä. Koetin kuunnella koiravauvan ääniä enkä kuullut mitään. Ei vinkunaa, ei tassuttelua. Kävin vessassa. Ei vieläkään tassuttelua, liehakointia eikä vessaan mukaan tunkemista. Se on varmaan kuollut! En kuitenkaan lähtenyt sytyttelemään valoja jotta näkisin joka nurkkaan vaan hissuttelin takaisin sänkyyni miettimään mitä on tapahtunut. Kävi kyllä mielessä sekin vaihtoehto että otus nukkuu sikeästi touhukkaan päivän jälkeen - mutta että koko yön?

Varhain aamulla tapasin sangen elävän koiran ja kävin sen kanssa ulkona. Illan kirkas tähtitaivas oli vaihtunut tympeään harmauteen. Hoidin perheelle aamupalan, söin omani ja kysyin käsipuolelta puolisolta voinko mennä takaisin nukkumaan. Nukuin puolille päivin ja heräsin huomaamaan että koko perhe kökkii tietokoneiden ja kännyköiden äärellä vaikka piti olla jo kauan sitten ulkona. Sain kohtauksen. En huutanut mutta menin lukkoon, neuvottomuuden ja kauhun tilaan: mitä voin tehdä, olen menettänyt koko perheeni, jo pienimmänkin, viihde-elektroniikalle. Kukaan ei kuule, tottele eikä välitä. Kukaan ei leiki, piirrä, lue, juokse eikä hypi. En jaksa enää kestää tätä, on päästävä pois täältä! Kiskaisin lähimmät housut ja puolison talvisaappaat jalkaani ja syöksähdin ulos. Minne menen, mitä teen? Otin auton ja lähdin ajamaan miettien minne voisin mennä ja jäädä, kotiin en voi palata. Itkin vuolaasti ääneen. Parinkymmenen kilometrin jälkeen tajusin että paha olo saattaa johtua osin siitä etten ole syönyt lounasta. Siivosin vähän naamaani ja kävin ostamassa kaupasta leivän ja vesipullon. Itkin, söin ja ajoin. Mietin ettei perhe varmasti edes huomaa että olen lähtenyt. Silti odotin että joku soittaisi ja kysyisi mihin häivyin ja tulisinko pian takaisin.

Lakkasin vähitellen itkemästä. Raahustin risoine pihahousuineni ja jättisaappaineni kirpparille, ostin kahdellakympillä itselleni tuliterän iloisenvärisen toppatakin, siistin Marimekon paidan ja käyttämättömän näköiset lasten merkkitoppahousut. Totesin etten pääse äidin luo ja kenenkään muun luo en kehtaa, täytynee sittenkin koettaa palata kotiin. 

Perhe oli ulkoilemassa. Ainoa joka kyseli poissaolostani oli anoppi. Puoliso totesi vain että saahan ihminen olla poissa. Hän myös toi ensimmäistä kertaa esille näkemyksen että minun pitää ottaa oma elämä haltuuni, en voi vain mitään tekemättä odottaa että paranen. Ei pidä liioitella ja ylireagoida ja lietsoa itseään. Aivan kuin tämä sairauteni olisi ihan vaan omista valinnoista kiinni.

Tein sitten lopulta laskiaispullatkin vaikka meni vähän myöhälle. Siivoilin koiran kanssa perennapenkkejä, homma jota yleensä tehdään vapun tienoilla. Kylvetin lapset ja laitoin kaiken valmiiksi lomaltapaluuaamua varten. Huomenna pääsen onneksi heti aamusta lääkärille.