Meille aurinko paistaa, meille hymyilee kuu

Heräsin siihen kun kolme lasta komensi koiraa olohuoneessa. Esikoinen on jo oppinut oikean äänensävyn. Pyysin häntä viemään Pikin ulos ja ryhdyin puuronkeittoon. Puuroriisi loppui kesken, laitoin ohrasuurimoita ja pitkäjyväistä riisiä sekaan. Aikuiset tykkäsivät, lapset söivät todella nihkeästi, pienin ei laulamallakaan.

Keräilin menetettyjä taimia pois niin että uudet saivat paikan valon alta. Mummonpalsamit ovat mennyttä, mutta onhan minulla vaahtera-aulioita, kello- ja koruköynnöksiä, verenpisaroita, kymmeniä reippaita pelargonivauvoja ja satakunta pottia petuniaa. Kauan hiljaiselämää viettäneen risiinipurkin reunassa huomasin yhdet sirkkalehdet. Ehkä sinne on livahtanut jokin muu siemen? Keijunmekkoja voisi jo koulia amppeleihin jos olisi tilaa. 

Rhodochiton atrosanguineum

Satoi räntää, kun aloimme hankkiutua pihalle. Hankkiutuminen kesti kauan, kuten meillä tapana on, ja sää ehti muuttua aurinkoiseksi. Voi veljet että auringonpaiste voi tuntua mahtavalta! Kaksi lasta meni koiran kanssa metsään, puoliso nuorimmaisen kanssa rantaan pyöräilemään, anoppi jäi tuttuun tapaansa valmistamaan lounasta. Minä ripustin pyykit ulos - ihmeen ihanaa - ja palasin klapityömaalleni. En ehtinyt kauan elää huoletonta puunhakkaajan elämää kun piti jo ruveta varomaan lapsia ja eläimiä. Kiinnostuneita neniä ja kuonoja ilmestyi vähän väliä klapin kantaman sisään. Onneksi tulvaoja osoittautui vielä kiinnostavammaksi varsinkin sen jälkeen kun kaivoin leikkiämpärit esiin. Jos yöllä pakastaa, joku vetää lipat tuossa meidän kohdalla tiellä.

Naistenpäivän kunniaksi leivoin banaani-vanilja-suklaakuppikakkuja, jotka olivat kaikkien mielestä liian hyviä paitsi yksi lapsista ilmoitti että maistuu liikaa banaanilta. Söi silti kolme. Päiväystulppaanit olivat parhaimmillaan ja vastikään leikkaamiini pilvikirsikan ja omenan oksiin oli ilmaantunut hiirenkorvat. Olin itsekin kerrankin puhdas ja puhtaat vaatteet päällä. Oli pakko käydä puunhakkuun jälkeen suihkussa. Anoppi ihmetteli kaunista tukkaani, kysyi mitä olen tehnyt sille. No, pesin ja kampasin sen. Sekin on viime aikoina ollut suuri, usein ylivoimainen ponnistus.

Tulvaoja houkutteli lapset ulos vielä uudemman kerran, pääsimme yllättävän vähällä komentamisella. Jätin pienokaiset keskenään hengenvaaraan ojan partaalle ja lähdin koiran kanssa metsään. Hulluuden huippu: kävelen maailman ihanimmassa metsässä maailman ihanimman koiran kanssa ja mietin että kylläpä on kaunista, onpa sääli että jonain päivänä tämäkin metsä kaadetaan ellei peräti kaiveta koko harjua pois ja rakenneta taloja täyteen ja kaikki tämä kauneus ja rauha on mennyttä. Paljon olisi kallonkutistajalla töitä meikäläisessä. Taustalla on kaksi sydämen särkenyttä kokemusta kodin viereisen metsän (ja ensimmäisellä kerralla todella myös harjun) hävittämisestä. Silti: eikö voisi vain nauttia siitä mikä on nyt? Siitä asti kun tähän muutettiin, olen haaveillut lottovoitosta jotta voisin ostaa ja suojella tuon metsän.

Metsästä tullessa oli jo pimeä ja kuunpuolikas loisti kirkkaana kuusenlatvojen yllä. Kotitiellä tuli vastaan Pikin koiraystävä emäntineen. Emäntä kertoi että hänen koirallaan oli ollut aamulenkillä kova kiire, joka oli loppunut vasta meidän portilla. Suloista. Tavatessa vedettiin taas kunnon hepulit. Hihnat oli pakko irrottaa, ne olisivat nypläytyneet pitsiksi.

Tietoisen läsnäolon harjoitukset ovat unohtuneet. Lääkäri painotti niiden tärkeyttä. Eilen yritin mutta nukahdin saman tien. Ehkä jaksan tänä iltana. Myös korvavalot ovat olleet jo pitkään unohduksissa. Ne pitää vähintäänkin ladata täyteen jos jätän ne moneksi kuukaudeksi huilaamaan. Tunnelukkokirjan uudelleenlainaamista en jaksa vielä edes ajatella. Kunpa saisi vain istua kannonnokassa Tapiolan vainioilla ja katsella järvenselälle.

Olen kiitollinen auringonpaisteesta sekä perheeseen laskeutuneesta rauhasta ja hyvästä käytöksestä, jotka ovat suurelta osin viime raivonpuuskassa langettamani viikon pituisen tietokone- ja kännykkäkiellon ansiota. Puolison on ollut vaikea sopeutua siihen ettei lapsia voi rauhoittaa antamalla masiinan käyttöön, mutta toistaiseksi olen saanut pidettyä hänet kaidalla tiellä. Olen kiitollinen Pikin sosiaalisesta elämästä ja sen livulla saamastani juttukaverista - ja on kai oltava kiitollinen myös lapsia ansiokkaasti ulkoiluttaneesta tulvaojasta.