Vintin tiserrystä

Kävin yöllä bloggaamisen jälkeen tsekkaamassa lapset. Ihmettelin kun Piki ei nukkunutkaan makuuhuoneen oven takana. Se nukkuu aina oveen nojaten niin että kun oven avaa, puoli koiraa valahtaa makkarin puolelle. Nyt ei näkynyt, ei kuulunut. Hetken päästä huomasin nelivuotiaan nukkumassa olohuoneen sohvalla, oli tuonut tyynynsä ja peittonsakin ja tehnyt pesän siihen. Ja uskollinen koijanpentu vieressä huolehtimassa että lapsella on kaikki kunnossa. Liikuttavaa.

Tulin takaisin hämärään makkariin ja kiskaisin yöpuvun sängynpäädystä - paitsi että se olikin pahaa-aavistamaton kissa. Alkoi naurattaa tämä eläimellinen elämä.

Ihana aurinkoinen päivä. Saatoin lapsen koulun lähistölle, juttelin kahden koirallisen tuttavan kanssa, koetin vielä hakata halkoja vaikka kymmenen viimeistä pölliä ovat minulle aivan liian suuria. Leikkelin vähän perennanvarsia ja paistattelin päivää. Sisällä ruukutin murattimikanian pistokkaita ja laitoin uusia vesilasiin. Kun keskimmäinen koulun jälkeen lähti kavereineen koiran kanssa lenkille, minä heittäydyin selälleni pihakeinuun. Äkkiä ajatellen voisi luulla että rentoutumaan, ehkä jopa nokosille, kun aurinkokin niin mukavasti lämmitti ja oli aivan hiljaista, linnunlaulua vain kuului. 

Vaan ei. Katselin seinää pitkin ylös ja mietin että muutaman vuoden päästä pitää jo maalata talo uudestaan, onpa hirveä homma teipata tuo seinän ja räystäänalusen raja. Ja tämä keinu pitäisi ensi tilassa öljytä, terassista puhumattakaan. Ja kaide maalata ja tolpanhatut ovat kuudetta vuotta tekemättä. Muistelin kiitollisena naapureita jotka aikanaan panivat pystyyn talkoot niin että talo tuli maalattua yhdessä päivässä. Muistin yliäänikoneen järjestämän aimo pamauksen talomme yllä talkoopäivänä, ihme etteivät maalarit putoilleet seiniltä. Marjapensaille, nousuhumalalle ja viime syksynä siirretylle alppikärhölle pitäisi tehdä tuet. Ärsyttää kun tarvitsen puolison apua kaikkiin töihin, olen riippuvainen hänen ajastaan. En saa edes pinottua puita ennen kuin hän ehtii tehdä niille kehikon. Missähän lapset viipyvät, eihän vartin lenkillä voi näin kauan mennä. Ainakin tunti on jo kulunut. Kyllä niille on varmasti sattunut jotain. 

Lähdin etsimään. Kiersin koko lenkin, kyselin vastaantulijoilta, soittelin toisen lapsen äidille. Lapset tulivat sillä välin toista kautta kotiin. Olivat poikenneet yhden naapurin trampoliinilla ja tervehtimässä Pikin parasta koiraystävää. Millähän konstilla sitä oppisi yhtään rentoutumaan, ottamaan rauhallisesti, olemaan huolestumatta niin äkkiä. Antaisi muidenkin elää vähän vapaammin. Miksi koko ajan odotan huonoja uutisia, lakkaamatta on tunne että kohta saan kuulla että jotain hirveää on tapahtunut jollekin perheenjäsenistä. Kun Piki ensimmäisen kerran hotkaisi jotain metsälenkillä, olin varma että se oli myrkkyä ja aamuun mennessä koira on vainaa. On tämä aika hyvin itseään ylläpitävä sairaus.

Perheen koululaisia on yleensä vaikea saada ulos. Tänään oli vaikeuksia saada ekaluokkalainen sisään. Hätinä syömässä kävi, muuten oli kavereiden kanssa ulkona klo 13-20. Puolisolla oli iltamenoja maalikylillä joten hain pienimmän päiväkodista jalkaisin ja paimensin lauman yksin petiin asti. En huutanut mutta jossain vaiheessa laskin pääni keittiön pöydälle enkä meinannut jaksaa enää nostaa sitä. Erityisesti ekaluokkalainen tuntuu ottavan mittaa äidistä.