Koulussa, kurassa, olemassa

Kun olin lapsi, meillä oli aina kissa talossa. Lisäksi oli vuosien myötä hamstereita, kaneja, undulaatteja, akvaario ja koira. Aikuisena olen asunut koirien ja gerbiilien kanssa. Yksi gerbiili söi englannin sanakirjani, toinen ison reiän paitaan joka oli päälläni. Ilman että huomasin. Nyt en enää kestä ajatusta häkkieläimistä, varsinkaan linnuista, eikä akvaarion siivoaminen ja sen ainainen särkymisen mahdollisuus myöskään houkuttele. Mutta kissat ja koira, niistä on paljon iloa ja sopivasti vaivaa ja vastuuta. Ne opettavat lapsia, alentavat stressitasoa (paitsi silloin kun nostavat sitä), osoittavat kiintymystään (kyllä, myös kissat) ja estävät allergioita. Kun vain saisi ne vielä tottumaan toisiinsa.

Aamulla sujahdin taas metsään koululaisten aamutoimien ajaksi. Löysin monta suurta kuusta joiden alaosasta oli kaarna revitty pois. Ajattelin että karhu ja lähdin häntä koipien välissä toiseen suuntaan. Anoppi sanoi että ilves. Luonnontuntijanaapuri huojensi että luultavimmin palokärki. Onpahan varsinainen ängriböödi.

Lapsen opettaja oli sanonut että haluaisi nähdä pennun. Vein Pikin koululle esittäytymään ja tulin samalla totuttaneeksi sitä lapsijoukkoihin ja autoliikenteeseen. Pentu on kaikkien mielestä ihan älyttömän söpö ja silittäjiä piisasi jonoksi asti. Paluumatkalla tapasimme aikuisen collien. Se tuntui jotenkin hurjan isolta, vaikka olenkin collieperheessä asunut. Tartutimme sen omistajaan pentukuumeen. Koirat temmelsivät niin että Piki nukkui kotiin päästyä ketarat oikosenaan. Alustapesu oli myös tarpeen kotiin tullessa. Nyt Piki osaa jo senkin hienosti.

Tulin joskus kysyneeksi äidiltä miksi perheen lasten välillä on niin iso ikäero. Olen toistakymmentä vuotta nuorempi kuin ainoa sisarukseni. Äiti kertoi että lopetti ehkäisypillereiden syömisen koska ne lihottivat. Ja kappas, tässä minä olen. Itsepähän kysyin. Olen tätä muistellen moneen kertaan kertonut lapsilleni miten toivottuja ja tarkoituksella, suorastaan tekemällä tehtyjä he ovat. Ja aion kertoa vastakin.

Enempää en viitsinyt äidiltä kysellä. Isä lähti läiskimään aikuiseksi kasvettuani. Olen miettinyt olisiko hän lähtenyt jo paljon aiemmin jos tällaista vahinkoa ei olisi päässyt syntymään. Varmaankin olisi. Kaiken kukkuraksi minun annettiin ymmärtää että vanhempieni ero johtui minusta. Minun silloinen parisuhteeni aiheutti kuulemma niin paljon huolta ja murhetta että tuli välirikko. Toivottavasti en tule koskaan päästäneeksi suustani mitään vastaavaa tekivätpä lapseni mitä pöljyyksiä hyvänsä.

Nämä olemassaolon asiat tulivat taas tänään mieleen kun - yllätys - koulin lisää petunioita ja kuuntelin anopin pohdintoja. Olemme molemmat hyvin ahdistuneita Ukrainan ja Venäjän konfliktista. Anoppi muisteli elämäänsä sodan jaloissa ja mietti millainen elämästä olisi tullut ilman sotaa. Ja millainen elämästä olisi tullut jos lapset olisivat pysyneet synnyinmaassaan sen sijaan että puolet heistä asuu nyt äitinsä synnyinmaassa. Ainakaan minulla ei siinä tapauksessa olisi tätä anoppia, tätä puolisoa eikä näitä lapsia.