Lääkärin mielestä olen edistynyt vaikken sitä vielä itse huomaa. Hän sanoo että on luonnollista että tulee halonhakkuupäiviä ja munankuoripäiviä. Halonhakkuupäivänä ei tarvitse toppuutella itseään eikä munankuoripäivänä moittia tai yrittää ryhdistäytyä. Sain kaksi viikkoa lisää sairauslomaa. Ensi viikon tiistaina menen psykiatrille. Jatkotoimet ja -tapaamiset sovitaan kunhan kuullaan mitä psykiatri sanoo. Lääkäri kehui perheemme ryhmädynamiikkaa (tai jotain) ja sanoi ettei monessa perheessä onnistuisi moiset klapitalkoot. Läksyistä huolehtimisen vastuuta voisi koettaa siirtää lasten harteille sopimalla yhdessä palkinnosta jonka he saavat jos tiettynä ajanjaksona Wilmaan ei tule yhtään merkintää tekemättömistä läksyistä.
Vastaanotolla muistui mieleen omat läksyni: piti kokeilla huolipäiväkirjaa. Enpäs ole muistanut. Tuskailin ääneen älyttömän huonoa muistiani. Sain uuden läksyn: kokeile muistipäivää. Tee kaikki oikein hitaasti ja keskittyen. Kun otat hanskat kädestä, ajattele mitä mieltä olet niistä ja mistä olet ne hankkinut, mitä muistoja niihin ehkä liittyy. Kun laitat lehden hyllyyn, ajattele että nyt laitan tämän lehden tähän valkoiseen hyllyyn, kylläpä siinä onkin hauska kansikuva. Koko päivä näin. Et ehdi saada aikaiseksi paljonkaan mutta jos muistat ja löydät kaiken mihin olet päivän mittaan koskenut, voit olla huoleti: kyseessä ei ole muistisairaus. Muussa tapauksessa voidaan ruveta tutkimaan muistia tarkemmin.
Ostin kaupungin isolta, ihanalta kirpparilta metsävaatteita. Ehkä nyt raaskin heittää edes yhdet haaroista haljenneet ja lahkeista repaleiset ulkoiluhousut menemään. Lapsille ostin uusia alkkareita, sukkia ja pipot. Hain salaattibaarista lohisalaatin, kävin työpaikalla syömässä ja tapasin työkaverit ohimennen. Vein sairauslomatodistuksen ja hain kesälomaa. Samalla tavallahan se sujui kuin kaikki muukin on työpaikalla viime kuukausina sujunut: ei mitenkään. Ohjelma aukeni hieroglyfeinä eikä oikeaa välilehteä löytynyt itkemälläkään. Työkaveri onneksi auttoi parhaansa mukaan ja soitti henkilöstöhallintoon josta osattiin neuvoa.
Sain työkaverilta mukaani vielä kolmannen vaatekassillisen. Kotimatkalla bussissa nukahdin, tietenkin. Herätessä jäljellä oli enää kaksi kassia eikä käsilaukkuakaan näkynyt missään. Vihaan käsilaukkuja enkä käytä niitä koskaan, minulla ei edes ole kuin tuo yksi, mutta nyt oli pakko kun takissa ei ollut povaria. Tunsin itseni hölmöksi. Muut ihmiset saattavat olla mutta minä en ole tällainen hösä. Minulla on tavarat tallessa! Kolmas kassi löytyi käytävältä ja käsilaukku oli livahtanut seuraavan penkin jalkatilaan.
Kotona ensimmäinen homma oli ruokkia koira ja viedä se ulos. Ruokakuppi oli kadonnut! Epätodellista. Kiersin koko talon, etsin kuivauskaapistakin, ei kuppia missään. Manasin ääneen. Miksi kaiken täytyy olla koko ajan hukassa. Annoin koiralle ruuan satunnaiseen kulhoon. Lähdimme ulos. Kuppi oli kuistilla. Olin käytännöllisesti katsoen kävellyt sen yli tullessani kotiin. Koko iltana ei selvinnyt miten ja miksi kuppi oli päätynyt ulos. Päivälenkin jälkeen nukahdin syvään uneen ja heräsin vasta päivälliselle.
Iltalenkin jälkeen leikkasin puolison kanssa koiran kynnet hyvällä menestyksellä. Ensimmäinen kerta kuulosti kuin päätä olisi irrotettu, eläinparan huuto kuului varmaan kirkolle asti. Nyt vaikerointi kuului vaivoin pihalle asti ja teutarointikin oli huomattavasti vähäisempää.
Lapsia sen sijaan en jaksanut edes ruveta kesyttämään. Pitivät iltaraveja ja kiipeilivät pitkin seiniä kun hampaita piti pestä. Lääkäri muistutti että voin jakaa vastuuta puolison kanssa, muistuttaa jos hän ei itse huomaa tulla jaolle. Lääkärin määräyksestä lässähdin tähän istumaan ja puoliso hoiti villi-ihmisten iltatoimet.
Kiitollisuuspäiväkirjaan iloiset merkinnät kahdelta ystävältä saaduista lasten vaatteista ja kengistä, kyydistä kaupunkiin, puolison työharjoittelupaikasta ja hiljalleen kesyyntyvästä manikyyriasiakkaasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti